Eilen silmiini osui lakkouutinen. Alkot menevät lakkoon 15. marraskuuta. Uutisesta päätellen työehtosopparineuvottelut ovat poikki ja kolmipäiväinen lakko on lähes varma. Olin ällikällä lyöty.
Normaalisti työehdoista viilataan pilkkua viimeiseen asti. Jos vaikkapa kuljetusalalla neuvotellaan, illalla ei välttämättä tiedä, kulkeeko aamulla bussit ja onko kaupassa tuoretta leipää. Jos metalli- tai paperialalla aiotaan lakkoilla, siitä tiedetään yleensä muutamaa päivää aiemmin, sillä ei tehdasta ihan kammesta vetämällä pysäytetä. Kaupan väen laittaessa rukkaset naulaan ennakkoa tulee vielä enemmän, sillä pitäähän ihmisten voida varautua ruokaa ostamalla. Mutta entä Alko?
Alkon väki ilmoittaa lakostaan yli kaksi viikkoa etukäteen. Syytä tähän en tiedä ja se voi olla ihan järkeväkin, mutta asia ihmetyttää kyllä minua. Ilmeisesti sillä ei ole niin merkitystä, pääseekö huomenna bussilla töihin, terveyskeskukseen tai tyttöystävän luokse ja saako viikonlopuksi ruokaa kotiin. Kyllähän se selviää sitten, kun menee bussipysäkille pönöttään, jos kuskit onkin lakossa. Kaupan ovessa on varmaan asiasta myös tarvittaessa ilmoitus. Mutta ei juukeli jos viinakauppa menee säppiin, siihen pitää saada puolen kuun mittainen valmistautuminen! Täytyy alkaa hamstrata, jos marraskuussa ei kaupasta pariin päivään saa kirkasta.
Ei hyvää päivää.
keskiviikko 31. lokakuuta 2007
tiistai 30. lokakuuta 2007
Viimeinen tuomio (Jussi Neuvostojen maassa osa 3)
Pietariin liittyy paljon positiivista. Ensinnäkin kaupunki on keskustaltaan kaunis. Vanhoja kivitaloja ja palatseja vieri vieressä. Lyhyen matkan päässä Pietarista on lisää komeita ja suuria palatseja, joita ympäröivät kauniit puistot. Toivottavasti Pietarin keskusta jatkossakin saa säilyttää matalan kauniin keskustansa. Ilmeisesti ainakin eräs kaasuyhtiö haluaisi rakentaa keskustaan megapilvenpiirtäjän ja raiskata kaupunkikuvan, joka kesti niin natsit kuin kommunistitkin.
Illanviettopaikkoja Pietarissa riittää laidasta laitaan. Mäkkiruokaan kyllästynyt voi valita ruokapaikakseen vaikkapa uzbekistanilaisen ravintolan tai muuta eksoottisen kuuloista. Ruoan jälkeen ylimääräiset kalorit on hyvä kuluttaa pois takapuolta ketkuttamalla ja klubittamiseen Pietarin sanotaan myös sopivan. Varmasti Sedukin kalpenee Pietarin yössä. Kylddyyriäkin kaupungista löytyy. Eremitaasi on taiteen ystäville varmasti tuttu juttu, mutta onpa kaupungissa myös hyväksi kehuttu venäläisen taiteen museo ja monta muuta museota. Baletit ja muut kuuluvat luonnollisesti myös skeneen.
Meininki on siis ihan kuin vaikka Amsterdamissa, Roomassa tai Berliinissä? No ei.
Taskuvarkaat ja turistin höynäytys kuuluvat asiaan joka paikassa, niihin pitää vain varautua. Maassa, jossa on paljon köyhiä nämä lieveilmiöt ovat luonnollisesti vielä yleisempiä. Sen olen valmis kestämään, mutta jos johonkin valtion ylläpitämään museoon pitää maksaa ulkomaalaisen 3-5 kertaa enemmän sisään kuin venakon, niin alkaa tympiä. Se on laillista varastamista. Missään en ole moista hinnoittelua nähnyt. Ja joku venäläinen merimuseo pyytää enemmän kuin mikään museo, jossa olen länsimaissa käynyt? Ja meininki on sama monessa hinnoittelussa…
Vaimoni venäläiset kämppikset, joihin tutustuin, olivat mukavia. Avuliaita ja vieraanvaraisia ihmisiä. Pelkästään heidän perusteella venäläisistä saisi kivan kuvan. Totuus on ehkä kuitenkin karumpi. Lehdestä luin, että ulkomaalaisiin kohdistuneet rikokset ovat kasvaneet hälyttävästi. Vaihto-opiskelijoiden kokemusten mukaan kadulla ulkomaalaista katsotaan pahasti ja huudellaan perään, baarissa palvelu tiskillä tai narikassa voi olla extra-hidasta jnejne. Itselläni ei ollut reilun viikon aikana mitään ongelmia miliisin kanssa, mutta olenpa kuullut, että ulkomaalaisille tulee helposti kahnauksia. Lahjomalla onneksi kai selviää.
Itse en matkoillani ole kokenut kovinkaan ulkomaalaisvihamielistä ilmapiiriä. Johtuu ehkä siitä, että olen valkoihoinen ja ei-amerikkalainen. Fiksusti käyttäytymällä on pärjännyt, vaikka paikallista kieltä en olisikaan osannut. Mutta ei Venäjällä. Maan asukeista ilmeisesti noin 3 prosenttia on joskus käynyt ulkomailla ja sen tuntee. Kaikki täysi-ikäiset venäläiset ovat syntyneet Neukkulan aikana ja senkin jälkeen vain harva on käynyt ulkomailla. Etenkin Itä-Euroopassa monin paikoin venäläisiä dissataan kai aika pahasti ja Putin kätyreineen varmasti pitää huolen siitä, että kansalaiset tietää sen. Eli ihmisten ulkomaalaisvastaisuutta pitää tietysti ymmärtää, blaa-blaa-blaa.
Mutta ei se auta. Helposti tulee sellainen olo, että minua ei haluta tänne. Itselläni ei ole Venäjälle muutenkaan suurta hinkua, joten jos minua ei sinne haluta, menen jonnekin muualle. Mieleeni tulee väistämättä kysymys ”Miksi mennä itään, kun voi kerran mennä länteenkin?” En todellakaan tiedä. Siksi sanonkin, että mene länteen, nuori mies (ja nainen), mene länteen.
Illanviettopaikkoja Pietarissa riittää laidasta laitaan. Mäkkiruokaan kyllästynyt voi valita ruokapaikakseen vaikkapa uzbekistanilaisen ravintolan tai muuta eksoottisen kuuloista. Ruoan jälkeen ylimääräiset kalorit on hyvä kuluttaa pois takapuolta ketkuttamalla ja klubittamiseen Pietarin sanotaan myös sopivan. Varmasti Sedukin kalpenee Pietarin yössä. Kylddyyriäkin kaupungista löytyy. Eremitaasi on taiteen ystäville varmasti tuttu juttu, mutta onpa kaupungissa myös hyväksi kehuttu venäläisen taiteen museo ja monta muuta museota. Baletit ja muut kuuluvat luonnollisesti myös skeneen.
Meininki on siis ihan kuin vaikka Amsterdamissa, Roomassa tai Berliinissä? No ei.
Taskuvarkaat ja turistin höynäytys kuuluvat asiaan joka paikassa, niihin pitää vain varautua. Maassa, jossa on paljon köyhiä nämä lieveilmiöt ovat luonnollisesti vielä yleisempiä. Sen olen valmis kestämään, mutta jos johonkin valtion ylläpitämään museoon pitää maksaa ulkomaalaisen 3-5 kertaa enemmän sisään kuin venakon, niin alkaa tympiä. Se on laillista varastamista. Missään en ole moista hinnoittelua nähnyt. Ja joku venäläinen merimuseo pyytää enemmän kuin mikään museo, jossa olen länsimaissa käynyt? Ja meininki on sama monessa hinnoittelussa…
Vaimoni venäläiset kämppikset, joihin tutustuin, olivat mukavia. Avuliaita ja vieraanvaraisia ihmisiä. Pelkästään heidän perusteella venäläisistä saisi kivan kuvan. Totuus on ehkä kuitenkin karumpi. Lehdestä luin, että ulkomaalaisiin kohdistuneet rikokset ovat kasvaneet hälyttävästi. Vaihto-opiskelijoiden kokemusten mukaan kadulla ulkomaalaista katsotaan pahasti ja huudellaan perään, baarissa palvelu tiskillä tai narikassa voi olla extra-hidasta jnejne. Itselläni ei ollut reilun viikon aikana mitään ongelmia miliisin kanssa, mutta olenpa kuullut, että ulkomaalaisille tulee helposti kahnauksia. Lahjomalla onneksi kai selviää.
Itse en matkoillani ole kokenut kovinkaan ulkomaalaisvihamielistä ilmapiiriä. Johtuu ehkä siitä, että olen valkoihoinen ja ei-amerikkalainen. Fiksusti käyttäytymällä on pärjännyt, vaikka paikallista kieltä en olisikaan osannut. Mutta ei Venäjällä. Maan asukeista ilmeisesti noin 3 prosenttia on joskus käynyt ulkomailla ja sen tuntee. Kaikki täysi-ikäiset venäläiset ovat syntyneet Neukkulan aikana ja senkin jälkeen vain harva on käynyt ulkomailla. Etenkin Itä-Euroopassa monin paikoin venäläisiä dissataan kai aika pahasti ja Putin kätyreineen varmasti pitää huolen siitä, että kansalaiset tietää sen. Eli ihmisten ulkomaalaisvastaisuutta pitää tietysti ymmärtää, blaa-blaa-blaa.
Mutta ei se auta. Helposti tulee sellainen olo, että minua ei haluta tänne. Itselläni ei ole Venäjälle muutenkaan suurta hinkua, joten jos minua ei sinne haluta, menen jonnekin muualle. Mieleeni tulee väistämättä kysymys ”Miksi mennä itään, kun voi kerran mennä länteenkin?” En todellakaan tiedä. Siksi sanonkin, että mene länteen, nuori mies (ja nainen), mene länteen.
maanantai 29. lokakuuta 2007
Täällähän on väkeä kuin Pietarin metrossa! (Jussi Neuvostojen maassa osa 2)
Jälleen on palattu tehtaan piippujen varjoihin Tampereelle. Pietarinmatkan syistä on valotusta edellisen viestin kommenttiosuudessa ja jotain tuomiota Pietarille tulossa lähiaikoina. Nyt sananen julkisesta liikenteestä.
Pietarissa ollessani en voinut olla ihmettelemättä sitä ihmismäärää, joka kaupungissa liikkui paikasta toiseen. Joiltain osin Pietari näyttää varsin paljon esmes Helsingiltä, mutta väkeä usean miljoonan asukkaan metropolissa on enemmän. Olen käynyt aiemmin parissa–kolmessa vastaavan kokoisessa kaupungissa, mutta julkisissa kulkuneuvoissa en ole vastaavia ruuhkia muistaakseni kokenut.
Oikean rush hourin kokemiseksi Pietarin metro on paras paikka. Metro on väkimäärään nähden alimitoitettu ja piukassa ihmisiä. Kuuden ruuhka on mielenkiintoinen kokemus. Tunkeminen alkaa jo kadulla, metroaseman ovea kohti yritettäessä. Ruuhka jatkuu maksuporttien ohi liukuportaisiin ja asemalaiturille. No entä kun puolentoista minuutin välein kulkevat metrot pysähtyvät ja avaavat ovensa? Olo on kuin hevikeikalla. Omaan liikkumiseensa ei voi mitenkään vaikuttaa, vaan massa puristaa junaan. Jos onni käy, onnistut keplottelemaan itsesi ulos oikealla asemalla ja koet ruuhkavaiheet käännetyssä järjestyksessä. Suosittelen kertakokemukseksi, mutta en kyllä joka päivä kestäisi itse moista.
Metron ohella kiskoja voi kolkuttaa raitiovaunulla ja elektritska(anteeksi kirjoitusasu)-lähijunilla. Jälkimmäisiä kokeilin ja niissä oli tunnelmaa. Pisteeet miliisille, joka herätti nukkuvan sedän, niin että minäkin pääsin istumaan.
Linja-autoja kaupungista löytyy piuhoilla ja ilman. Rollikat, johdinautot tai mitä ihmeitä ne sähköverkosta virran saavat linja-autot ovatkaan, ne ovat aina allekirjoittanutta jostain syystä viehättäneet. Niissä on jotain kovin itäblokkimaista, vaikka onhan niitä lännessäkin.
Marsu-bussit ovat ehkä kaikista vaikeimmin hahmotettava liikuntamuoto. Pakettiautot hyrräävät joka suuntaan ja joka paikkaan ja näyttävät nekin yleensä olevan täynnä väkeä. Kätevänoloinen liikkumismuoto, mutta järjestelmän ymmärtämiseksi täytyy varmaan olla syntynyt Pietarissa. Turistillekin marsut ovat hyödyksi, mutta pieni jännitys ainakin aloittelijalla on persiissä siitä, että meneekö bussi ollenkaan sinne, minne kyydin haluaisi. Marsuja on monen näköisiä ja kuntoisia; hilpeyspisteet menee tällä kertaa marsubussille, jonka näin liikkuvan matkustamo täynnä ilmapalloja.
Näiden lisäksi ovat tietysti vielä taksit. Pietarissa on kaksi taksijärjestelmää. Viralliset taksit ja pimeät taksit. On jotenkin kuvaavaa Venäjälle, että pimeät taksit ovat ihan hyväksytty ja käytetty järjestelmä. Huonona puolena ainakin pimeissä, mutta varmaan normaaleissakin, takseissa on se, että ulkomaalainen maksaa aina perivenäläiseen tapaan vähintään tuplahintaa.
Näiden kaikkien lisäksi on tietysti sitten vielä miljardi yksityisautoa, jotka ajavat ruuhkissa lyijyä kaaliin yötä päivää. Kaiken tämän nähtyäni mietin kahta asiaa. Yksi: mihin nämä kaikki ihmiset oikein on menossa? Kaksi: Kyllä Suomi Helsinkineen päivineen on pikkukylä.
Pietarissa ollessani en voinut olla ihmettelemättä sitä ihmismäärää, joka kaupungissa liikkui paikasta toiseen. Joiltain osin Pietari näyttää varsin paljon esmes Helsingiltä, mutta väkeä usean miljoonan asukkaan metropolissa on enemmän. Olen käynyt aiemmin parissa–kolmessa vastaavan kokoisessa kaupungissa, mutta julkisissa kulkuneuvoissa en ole vastaavia ruuhkia muistaakseni kokenut.
Oikean rush hourin kokemiseksi Pietarin metro on paras paikka. Metro on väkimäärään nähden alimitoitettu ja piukassa ihmisiä. Kuuden ruuhka on mielenkiintoinen kokemus. Tunkeminen alkaa jo kadulla, metroaseman ovea kohti yritettäessä. Ruuhka jatkuu maksuporttien ohi liukuportaisiin ja asemalaiturille. No entä kun puolentoista minuutin välein kulkevat metrot pysähtyvät ja avaavat ovensa? Olo on kuin hevikeikalla. Omaan liikkumiseensa ei voi mitenkään vaikuttaa, vaan massa puristaa junaan. Jos onni käy, onnistut keplottelemaan itsesi ulos oikealla asemalla ja koet ruuhkavaiheet käännetyssä järjestyksessä. Suosittelen kertakokemukseksi, mutta en kyllä joka päivä kestäisi itse moista.
Metron ohella kiskoja voi kolkuttaa raitiovaunulla ja elektritska(anteeksi kirjoitusasu)-lähijunilla. Jälkimmäisiä kokeilin ja niissä oli tunnelmaa. Pisteeet miliisille, joka herätti nukkuvan sedän, niin että minäkin pääsin istumaan.
Linja-autoja kaupungista löytyy piuhoilla ja ilman. Rollikat, johdinautot tai mitä ihmeitä ne sähköverkosta virran saavat linja-autot ovatkaan, ne ovat aina allekirjoittanutta jostain syystä viehättäneet. Niissä on jotain kovin itäblokkimaista, vaikka onhan niitä lännessäkin.
Marsu-bussit ovat ehkä kaikista vaikeimmin hahmotettava liikuntamuoto. Pakettiautot hyrräävät joka suuntaan ja joka paikkaan ja näyttävät nekin yleensä olevan täynnä väkeä. Kätevänoloinen liikkumismuoto, mutta järjestelmän ymmärtämiseksi täytyy varmaan olla syntynyt Pietarissa. Turistillekin marsut ovat hyödyksi, mutta pieni jännitys ainakin aloittelijalla on persiissä siitä, että meneekö bussi ollenkaan sinne, minne kyydin haluaisi. Marsuja on monen näköisiä ja kuntoisia; hilpeyspisteet menee tällä kertaa marsubussille, jonka näin liikkuvan matkustamo täynnä ilmapalloja.
Näiden lisäksi ovat tietysti vielä taksit. Pietarissa on kaksi taksijärjestelmää. Viralliset taksit ja pimeät taksit. On jotenkin kuvaavaa Venäjälle, että pimeät taksit ovat ihan hyväksytty ja käytetty järjestelmä. Huonona puolena ainakin pimeissä, mutta varmaan normaaleissakin, takseissa on se, että ulkomaalainen maksaa aina perivenäläiseen tapaan vähintään tuplahintaa.
Näiden kaikkien lisäksi on tietysti sitten vielä miljardi yksityisautoa, jotka ajavat ruuhkissa lyijyä kaaliin yötä päivää. Kaiken tämän nähtyäni mietin kahta asiaa. Yksi: mihin nämä kaikki ihmiset oikein on menossa? Kaksi: Kyllä Suomi Helsinkineen päivineen on pikkukylä.
sunnuntai 21. lokakuuta 2007
Suomi nousi voittoon Viipurissa! (Jussi Neuvostojen maassa osa 1)
Junamatkailun autuudesta. Nousin Helsingissä lauantai-aamuna junaan. Alkoi hermo kiristää jo laiturilla. Ovessa vanhemmat venäläiset naiset nysväsivät oikein olan takaa ja kun he pääsivät viimein junaan sisälle, he nysväsivät lisää. Jyrkkä ei nysväykselle minulta!
No, pääsin lopulta paikalleni ja parkkeerasin sievän peppuni penkille. Yllättäen vaunun matkustajista oli puolet jotain aasialaisturisteja (samoin muuten viereisessä vaunussa). Ehkä japanilaisia, vaikea sanoa tarkalleen. En oikein pidä Kaakkois-Aasian kielistä, ne ovat hieman ärsyttävän kuuloisia. Tai aika todella ärsyttävän, jos totta puhutaan. Heidän penkkien yli käymää kovaäänistä keskustelua jouduin sitten kuuntelemaan.
Eräs nainen eritoten ärsytti. Se aina välillä sanoi jotain ja nauroi päälle. Nauru oli hirveä. Sitä voi vain kuvailla sanoilla ”Krusty the Clown feat. Kiimainen Meninorsu”. Aivan hirveä, ihan kaamea.
Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Taisi olla Vainikkalassa, kun taakseni istuutui perhe, jossa oli aika vanha suomalainen mies, häntä ulkonäöstä päätellen selvästi nuorempi venäläissyntyinen vaimo ja kaksi alle kymmenvuotiasta lasta. Viipuriin mennessä olin joutunut toteamaan, että Suomi voitti tälläkin kertaa ärsyttävyyskilpailun. Takana istuneelle miehelle oli puheista päätellen suoritettu lobotomia.
Mies oli melkoinen tyhjäpää ja saattoi puheiden perusteella hyvinkin olla töissä paperitehtaassa. Meinasin tulla hulluksi, kun minut oli pakotettu kuuntelemaan penkin läpi hänen jaarittelujaan ja inttämistään. Hankala tietysti yleistää, mutta helposti voi kuvitella, että itseään vanhemman miehen kanssa naimisiin mennyt venäläisnainen on ajatellut muutakin kuin rakkautta ”tahtoessaan”. Kyynikko voisi myös todeta, että ei miehen oloinen ärsyttävä ölliäinen muulla kuin rahalla naista saisikaan. No yritetään olla tuomitsematta, sillä se ei ollut pointtini.
Pointtini oli, että Suomessakin voisi harkita jossain Euroopan maissa käytettyjä junia, joissa on kuuden hengen hytit. Tietysti, jos ölliäisen kanssa olet samassa hytissä, niin kärsimys on sama, mutta tällöin yksi ihminen ei voisi piinata kaikkia 50:tä ihmistä vaunussa.
Eikö olis kiva? Voi kyllä olla, että en kohta enää itse pienistä valita. Edessä minulla on keskiviikkona matka Moskovaan yöjunalla. Lippu on kolmosluokkaan. Käytännössä se tarkoittaa täällä sitä, että saamme juosta junan perässä matkalaukkujen kanssa. Ehkä ölliäisetkin on sen jälkeen siedettäviä.
No, pääsin lopulta paikalleni ja parkkeerasin sievän peppuni penkille. Yllättäen vaunun matkustajista oli puolet jotain aasialaisturisteja (samoin muuten viereisessä vaunussa). Ehkä japanilaisia, vaikea sanoa tarkalleen. En oikein pidä Kaakkois-Aasian kielistä, ne ovat hieman ärsyttävän kuuloisia. Tai aika todella ärsyttävän, jos totta puhutaan. Heidän penkkien yli käymää kovaäänistä keskustelua jouduin sitten kuuntelemaan.
Eräs nainen eritoten ärsytti. Se aina välillä sanoi jotain ja nauroi päälle. Nauru oli hirveä. Sitä voi vain kuvailla sanoilla ”Krusty the Clown feat. Kiimainen Meninorsu”. Aivan hirveä, ihan kaamea.
Pahin oli kuitenkin vielä edessä. Taisi olla Vainikkalassa, kun taakseni istuutui perhe, jossa oli aika vanha suomalainen mies, häntä ulkonäöstä päätellen selvästi nuorempi venäläissyntyinen vaimo ja kaksi alle kymmenvuotiasta lasta. Viipuriin mennessä olin joutunut toteamaan, että Suomi voitti tälläkin kertaa ärsyttävyyskilpailun. Takana istuneelle miehelle oli puheista päätellen suoritettu lobotomia.
Mies oli melkoinen tyhjäpää ja saattoi puheiden perusteella hyvinkin olla töissä paperitehtaassa. Meinasin tulla hulluksi, kun minut oli pakotettu kuuntelemaan penkin läpi hänen jaarittelujaan ja inttämistään. Hankala tietysti yleistää, mutta helposti voi kuvitella, että itseään vanhemman miehen kanssa naimisiin mennyt venäläisnainen on ajatellut muutakin kuin rakkautta ”tahtoessaan”. Kyynikko voisi myös todeta, että ei miehen oloinen ärsyttävä ölliäinen muulla kuin rahalla naista saisikaan. No yritetään olla tuomitsematta, sillä se ei ollut pointtini.
Pointtini oli, että Suomessakin voisi harkita jossain Euroopan maissa käytettyjä junia, joissa on kuuden hengen hytit. Tietysti, jos ölliäisen kanssa olet samassa hytissä, niin kärsimys on sama, mutta tällöin yksi ihminen ei voisi piinata kaikkia 50:tä ihmistä vaunussa.
Eikö olis kiva? Voi kyllä olla, että en kohta enää itse pienistä valita. Edessä minulla on keskiviikkona matka Moskovaan yöjunalla. Lippu on kolmosluokkaan. Käytännössä se tarkoittaa täällä sitä, että saamme juosta junan perässä matkalaukkujen kanssa. Ehkä ölliäisetkin on sen jälkeen siedettäviä.
perjantai 19. lokakuuta 2007
Henry Irving
John Irving -tarina on ehkä tuttu joillekin.
Muutama vuosi sitten nykysuokkarini John Irving oli allekirjoittaneelle tuiki tuntematon kirjailija. Ystävältäni Leenalta sain joskus kehotuksen lukea miehen kirja Neljäs käsi. Jäi silloin lukematta.
Aikaa kului – en muista kuinka paljon – ja joulukuussa 2004 lähdin Thaimaahan. Otin pitkän pohdinnan jälkeen kirjan reissulukemiseksi. Ajattelin ensin, että mikä luuseri ottaa kirjan mukaan matkalle, kun voihan sitä lukea kotonakin. No, otin Gulliverin retket matkaan ja läksin. Hyvä että otin, sillä olin reissussa yli 3 viikkoa ja enimmäkseen yksin. Kun on yli 10 tuntia junassa yksin, siinä ajassa helposti tulee jossain vaiheessa sellainen olo, että vois vaikka lukea jotain.
Parin viikon jälkeen olin melkein lukenut Gulliverin. Olin Chiang Maissa Pohjois-Thaimaassa aikeissa matkustaa Pattayalle. Tarvitsin uuden kirjan. Olin aiemmin ohimennen nähnyt kiinnostavan näköisen kirjakaupan, jonka viimeisenä iltana onneksi löysin uudelleen. Eräs mukavimmista kirjakaupoista, joissa olen käynyt. Ehkä se tosin vaikutti, että se oli paskassa maassa. No kuitenkin, kaupassa oli paljon tuhanteen kertaan luettuja kirjoja. Kirjat olivat varmasti kulkeneet monissa käsissä ja nähneet maailmaa. Sellaisia kirjojen pitäisi ollakin. Hyväkuntoiset kirjat on mielestäni vähän tylsiä.
Mietin siinä sitten hyllyjen välissä, että mitä ostaisin. En keksinyt. Mietin ja muistin, että Leena oli jotain joskus suosittanut, mutta en paha vaan muistanut kirjaa tai kirjailijaa. Sen muistin, että olimme kävelleet Hämeensillan kohdilla, kun olimme asiasta joskus puhuneet, mutta se ei paljon auttanut. Selasin hyllyjä ja onnistuinkin löytämään melko varmasti oikean kirjailijan. Hyvä tsägä! Suositeltua kirjaa en löytänyt, mutta muita kirjoja kyllä ja valitsin niteen, joka oli minulle nimeltä tuttu.
3 euroa köyhempänä matkasin etelään. Kirja pääsi yllättämään minut. Kirjassa puhuttiin pimpistä ja pippelistä ihan oikeilla nimillä ja meno oli ronskia. Aloin epäillä, että olin sekoillut valinnassa.
Luin kirjan loppuun Suomessa, ei se pöllömpi muistaakseni ollut. Sekaannuskin selvisi. Kirjailija oli väärä, mutta olin ollut mielestäni vähintään puoleksi oikeassa. En ollut nimittäin ottanut John Irvingiä, vaan Henry Millerin. Eli siis ihan vierestä! Kuunnelkaa nyt noita nimiä, nehän on melkein samanlaisia. Samalla tavalla solahtaa terävästi kielenpäältä menemään. Ja jos tarkastelee nimiä, niissä on muitakin yhtäläisyyksiä. John ja Henry ovat molemmat perus jenkkinimiä. Miller ja Irving puolestaan tuollaisia etunimen kuuloisia sukunimiä. Kuka tahansa olisi voinut tehdä saman virheen.
Millerin Tropic of Cancer oli siis ensimmäinen kirja, jonka luin tietämättä yhtään mistään mitään. Se oli yllättävä lukukokemus. Lähden nyt katsomaan, mitä Cheeverin kanssa käy.
Bloggaamiseen tulee nyt hiukan taukoa, kun lähden Neuvostojen maahan yli viikoksi. Viimeistään Suomeen palattuani kuitenkin jatkan jorinaa, joten älkää menkö kauas.
Muutama vuosi sitten nykysuokkarini John Irving oli allekirjoittaneelle tuiki tuntematon kirjailija. Ystävältäni Leenalta sain joskus kehotuksen lukea miehen kirja Neljäs käsi. Jäi silloin lukematta.
Aikaa kului – en muista kuinka paljon – ja joulukuussa 2004 lähdin Thaimaahan. Otin pitkän pohdinnan jälkeen kirjan reissulukemiseksi. Ajattelin ensin, että mikä luuseri ottaa kirjan mukaan matkalle, kun voihan sitä lukea kotonakin. No, otin Gulliverin retket matkaan ja läksin. Hyvä että otin, sillä olin reissussa yli 3 viikkoa ja enimmäkseen yksin. Kun on yli 10 tuntia junassa yksin, siinä ajassa helposti tulee jossain vaiheessa sellainen olo, että vois vaikka lukea jotain.
Parin viikon jälkeen olin melkein lukenut Gulliverin. Olin Chiang Maissa Pohjois-Thaimaassa aikeissa matkustaa Pattayalle. Tarvitsin uuden kirjan. Olin aiemmin ohimennen nähnyt kiinnostavan näköisen kirjakaupan, jonka viimeisenä iltana onneksi löysin uudelleen. Eräs mukavimmista kirjakaupoista, joissa olen käynyt. Ehkä se tosin vaikutti, että se oli paskassa maassa. No kuitenkin, kaupassa oli paljon tuhanteen kertaan luettuja kirjoja. Kirjat olivat varmasti kulkeneet monissa käsissä ja nähneet maailmaa. Sellaisia kirjojen pitäisi ollakin. Hyväkuntoiset kirjat on mielestäni vähän tylsiä.
Mietin siinä sitten hyllyjen välissä, että mitä ostaisin. En keksinyt. Mietin ja muistin, että Leena oli jotain joskus suosittanut, mutta en paha vaan muistanut kirjaa tai kirjailijaa. Sen muistin, että olimme kävelleet Hämeensillan kohdilla, kun olimme asiasta joskus puhuneet, mutta se ei paljon auttanut. Selasin hyllyjä ja onnistuinkin löytämään melko varmasti oikean kirjailijan. Hyvä tsägä! Suositeltua kirjaa en löytänyt, mutta muita kirjoja kyllä ja valitsin niteen, joka oli minulle nimeltä tuttu.
3 euroa köyhempänä matkasin etelään. Kirja pääsi yllättämään minut. Kirjassa puhuttiin pimpistä ja pippelistä ihan oikeilla nimillä ja meno oli ronskia. Aloin epäillä, että olin sekoillut valinnassa.
Luin kirjan loppuun Suomessa, ei se pöllömpi muistaakseni ollut. Sekaannuskin selvisi. Kirjailija oli väärä, mutta olin ollut mielestäni vähintään puoleksi oikeassa. En ollut nimittäin ottanut John Irvingiä, vaan Henry Millerin. Eli siis ihan vierestä! Kuunnelkaa nyt noita nimiä, nehän on melkein samanlaisia. Samalla tavalla solahtaa terävästi kielenpäältä menemään. Ja jos tarkastelee nimiä, niissä on muitakin yhtäläisyyksiä. John ja Henry ovat molemmat perus jenkkinimiä. Miller ja Irving puolestaan tuollaisia etunimen kuuloisia sukunimiä. Kuka tahansa olisi voinut tehdä saman virheen.
Millerin Tropic of Cancer oli siis ensimmäinen kirja, jonka luin tietämättä yhtään mistään mitään. Se oli yllättävä lukukokemus. Lähden nyt katsomaan, mitä Cheeverin kanssa käy.
Bloggaamiseen tulee nyt hiukan taukoa, kun lähden Neuvostojen maahan yli viikoksi. Viimeistään Suomeen palattuani kuitenkin jatkan jorinaa, joten älkää menkö kauas.
torstai 18. lokakuuta 2007
IrvingOrwellCheever
Hesarista silmiini osui ihan hauska juttu. Jos nyt hauska-sanaa voi käyttää jutusta, joka hieman pelottaa. Vilkaiskaahan edes otsikko. Ihmiset on kyllä outoja. Ja tekevät kaikkea outoa. Totta kai kyseessä on erorahat yms. tappelu, joka tulee avioeron iskiessä, mutta kyllä pikkuisen tuntuu oudolta, että aviopuolison autoon täytyy laittaa GPS-härpäkkeitä tai tietokonetta täytyy hakkeroida. Luottamus taitaa olla out. Tiedä sitten, miten moinen toimii köyhissä opiskelijapiireissä. Tsygään on vähän vaikea laittaa huomaamattomasti mitään kiinni..
Tuossa Hesarin jutussa mainitaan jälleen kerran George Orwellin kirja 1984. Ihan lyhyessä ajassa olen useamman kerran törmännyt siihen, että ko. opukseen viitataan. Olemmeko siis viimeinkin saavuttaneet Yrjö-pojan ennustaman tilanteen? On meillä ainakin BB ja facebook. Tiedä häntä, mutta ainakin Orwelliin viittaaminen on hip ja pop. Pitäis ehkä lukea kirja, niin tietäisi, mistä siinä puhutaan. Vähissä kyllä lukeminen ollut viime aikoina. Onko kukaan arvon lukijoistani tutustunut teokseen? Oliko mistään kotoisin?
Itse lähden lauantaina Pietariin ja matkalukemiseksi otan John Cheeverin Falconer-kirjan. En tiedä kirjasta yhtikäs mitään, kuten en kirjailijastakaan muuta kuin, että se oli ymmärtääkseni julkisesti biseksuaali aikana, jolloin se ei ollut kovinkaan suotavaa (mahtaako olla vieläkään). Valitsin kirjan, koska Cheever ja Falconer mainitaan Seinfeld tv-sarjassa kerran. Asia tuli viikolla puheeksi nettikamuni kanssa (juuri Seinfeldin kautta olemme tutustuneet) ja päätin tällä kertaa unohtaa Irvingin ja ottaa Cheeverin. Saapa nähdä, minkälainen lukukokemus edessä. Aika nautittava tilanne tietyssä mielessä. Lukea kirjailijaa, josta ei etukäteen tiedä yhtikäs mitään, ei edes sitä, minkä tyylisiä kirjoja kaveri rustaa. Saatanpa palata asiaan tässä blogissa:)
Huomenna voin kertoa kerrasta, kun kerran valitsin kirjan samalla tyylillä. Luulin lukevani John Irvingiä, mutta luinkin aika paljon roisimpaa tavaraa…
Tuossa Hesarin jutussa mainitaan jälleen kerran George Orwellin kirja 1984. Ihan lyhyessä ajassa olen useamman kerran törmännyt siihen, että ko. opukseen viitataan. Olemmeko siis viimeinkin saavuttaneet Yrjö-pojan ennustaman tilanteen? On meillä ainakin BB ja facebook. Tiedä häntä, mutta ainakin Orwelliin viittaaminen on hip ja pop. Pitäis ehkä lukea kirja, niin tietäisi, mistä siinä puhutaan. Vähissä kyllä lukeminen ollut viime aikoina. Onko kukaan arvon lukijoistani tutustunut teokseen? Oliko mistään kotoisin?
Itse lähden lauantaina Pietariin ja matkalukemiseksi otan John Cheeverin Falconer-kirjan. En tiedä kirjasta yhtikäs mitään, kuten en kirjailijastakaan muuta kuin, että se oli ymmärtääkseni julkisesti biseksuaali aikana, jolloin se ei ollut kovinkaan suotavaa (mahtaako olla vieläkään). Valitsin kirjan, koska Cheever ja Falconer mainitaan Seinfeld tv-sarjassa kerran. Asia tuli viikolla puheeksi nettikamuni kanssa (juuri Seinfeldin kautta olemme tutustuneet) ja päätin tällä kertaa unohtaa Irvingin ja ottaa Cheeverin. Saapa nähdä, minkälainen lukukokemus edessä. Aika nautittava tilanne tietyssä mielessä. Lukea kirjailijaa, josta ei etukäteen tiedä yhtikäs mitään, ei edes sitä, minkä tyylisiä kirjoja kaveri rustaa. Saatanpa palata asiaan tässä blogissa:)
Huomenna voin kertoa kerrasta, kun kerran valitsin kirjan samalla tyylillä. Luulin lukevani John Irvingiä, mutta luinkin aika paljon roisimpaa tavaraa…
keskiviikko 17. lokakuuta 2007
48. Puristelua Peltsulla (34/100)
(Ja ihan ensin anteeksi, että tämä on näin pitkä. Yrittäkää kuitenkin jaksaa loppuun.)
Perjantai-illan tarina:
Töissä oli ollut tavallisen tylsää. Tarvitsin rentoutusta ja soitin Simolle jo autosta matkalla kotiin. Näimme seitsemän aikaan Kustaa III:ssa ja tilasimme oluet. Oli perjantai ja minun olisi 100 naisen aikataulussa pysyäkseni tänäänkin yritettävä saada kaatoja ja parhaiten sain kaatoja metsästäessäni yksin. Tänään kuitenkin halusin vaihtelua ja päätimme Simon kanssa katsastaa Tampereen yöelämää yhdessä. Sitä ennen rentouduimme kuitenkin oluen ääressä.
Istuimme pehmustetussa puolipallonmuotoisessa loosintapaisessa kahdestaan ja juttelimme projektini etenemisestä. Emme juoneet liian nopeasti, sillä kännissä ei naista saa. Kello kävi kymmentä ja paikka alkoi täyttyä. Meillä ei ollut vielä kiire minnekään. Pöytämme ääreen tuli naiskolmikko, joka kysyi saisivatko he istua pöytäämme, koska koko paikka oli täynnä. Emme Simon kanssa tietenkään panneet vastaan.
Naisia oli siis kolme. Kaksi parikymppistä ystävystä, kauniimpi ja rumempi, sekä rumemman hieman vanhempi sisko. Miten se aina meneekin niin, että kauniilla ja hoikilla – yleensä blondeilla – on perjantai-iltana mukana joku rumempi, pikkuisen ylipainoinen kaveri, joka on yleensä silmälasipäinen brunetti? Onko se joku kauniiden naisten viesti miehille? ”Hei, näetkö miten paljon kauniimpi mä olen kuin tuo mun frendi? Oon siis vitun hyvän näköinen, mutta huomaa myös, että mulla on pehmeämpikin puoleni, oonhan mä ton vähän lihavan kaveri.” En tiedä muuta kuin, että näin on. Joku nainen voisi selittää minulle asian. Rumemman halu roikkua perässä on sen sijaan helppo selittää, houkutteleehan kaunis nainen paikalle miehiä, joista osa saattaa kiinnostua hänestäkin.
Kaverukset olivat sairaanhoitajia Taysilla. Blondi vaikutti varsin tylsältä tapaukselta, mutta rumempi sen sijaan ihan kiinnostavalta. Eikä hän ollut ihan niin ruma kuin keskimäärin naiskaksikkojen heikoimmat lenkit ovat ja pieni muotojen runsaus pikemminkin vain lisäsi hänen seksikkyyttään. Saatoin helposti kuvitella itseni puristelemaan hänen muodokkaita rintojaan ottaessani hänet takaapäin… Rumemman sisko oli joku pikkuvirkamiesnainen käymässä Helsingistä. Hän oli ehkä noin kolmikymmenvuotias. Kuivakkaanoloinen tapaus; kaikesta päätellen ei ollut saantia ollut viime aikoina. Naisten keskustelu oli sen verran kiivasta, että näiden tietojen saamiseen ei kauaa mennyt aikaa.
Emme olleet Simon kanssa tulleet Kustaaseen naisia pokaamaan, mutta kun samaan pöytään naisia istui, luonnollisesti ainakin yritimme. Naisten keskusteluun yhtyminen kävi sujuvasanaiselta mieheltä helposti. Kaverukset selittivät helsinkiläisneidolle Tampereen eri ravintolojen hyviä ja huonoja puolia. Naiset eivät päässeet yksimielisyyteen Sohon sijainnista, ja tuolloin yhdyin keskusteluun ”vaikka en mitenkään ollutkaan kuunnellut”.
Samalla minusta tuli brittiläisten siiderien suuri ystävä ja tuntija. Kehuin kovin Sohoa ja kävimme viidestään keskustelemaan aiheesta. Valittelin kovasti, että oluisiin erikoistuneesta Kustaasta ei saanut hyviä siidereitä, eikä eritoten ”suosikkiani” Magnersia. Naiset eivät tunteneet merkkiä, enkä todellisuudessa minäkään juuri. Oikeasti olen ehkä muutaman Magnersin juonut. Tiesin kuitenkin, että sitä Sohosta sai.
Aikamme heitimme hetulaa ja naiset alkoivat viihtyä seurassamme. Ainoastaan blondi näytti vähän nyrpeää naamaa. Puolen yön lähestyessä ehdotin, että mitäs jos otettaisiin taksi ja lähdettäisiin kaikki Sohoon parille Magnersille. Vaadin ehdottomasti, että naisten on saatava maistaa sitä. Tiesin kokemuksesta, että tässä vaiheessa oli hyvä vaihtaa paikkaa, vaikka miten typerällä syyllä. Kun naisen saa kerran vaihtamaan paikkaa seurassasi, hänet saa helpommin houkuteltua jonnekin yksityisempäänkin tilaan. Magners oli ihan yhtä hyvä tekosyy kuin muukin.
Tässä vaiheessa tilanne kävi vaikeaksi. Blondi alkoi harata vastaan, sillä hän ei halunnut tehdä retkeä Sohoon, vaan jatkaa kohtapuoliin suoraan Ilvekseen. Olin aavistellut jotain tällaista neidon näytettyä illan aikana hapanta naamaa. Virkamies Pirjo oli kuitenkin alkanut viihtyä varsin hyvin Simon kanssa ja tiesin meidän olevan vahvoilla. Naiset sanoivat menevänsä puuteroimaan nenäänsä ja poistuivat vessaan. Jäimme Simon kanssa kahden.
Kysyin Simon kuulumisia ja hän kertoi olevansa tyytyväinen tilanteeseen. Sen uskoin, sillä miehellä on aina ollut juttu itseään hieman vanhempiin naisiin. Päätimme sotasuunnitelmaksi sen, että menemme Sohoon ja yritämme sieltä houkutella naisväkeä myöhemmin jatkoille Simon luo Peltolammille.
Naiset palasivat vessasta sovinnon tehneenä. Ilmeisesti munankipeys ja sisarrakkaus olivat voittaneet, sillä siskokset sanoivat tulevansa kanssamme Sohoon. Blondi kertoi menevänsä Teerenpeliin joidenkin kaveriensa seuraksi, eikä minulle tullut häntä ikävä.
Otimme mittariauton ja pian olimmekin Sohossa siideriä lipittämässä. Naiset olivat innoissaan siiderinsä kanssa, varsinkin Noora, se nuorempi. Ilmeisesti he olivat tottuneet juomaan halvinta Golden Cappiä ja luulivat sitä siideriksi. Ulkomaisista sidukoista raukat eivät olleet varmaan kuulleetkaan. Tarjosimme Simon kanssa neidoille toisenkin kierroksen tätä ihmenektaria ja tunnelma alkoi olla hilpeä. Istuin Nooran vieressä ja parhaani mukaan yritin saada hänet tuntemaan olonsa maailman kauneimmaksi naiseksi. Hän alkoikin osoittaa lämpenemisen merkkejä.
Kolmansien aikaan aloimme miettiä jatkopaikkaa. Valitin, että en oikein viihtynyt yökerhoissa – mikä valhe! –, koska ne olivat niin äänekkäitä ja aina tupaten täynnä. Ehdotimme sen sijaan, että menisimme jatkamaan Simon luo Peltolammille. Simolla oli baarikaappi tarvittavine mukavuuksineen ja musiikinkin saisi valita ihan itse. Siskokset suhtautuivat asiaan varovaisen kiinnostuneesti. Pirjon kuultua Simon Zen Cafe -kokoelmasta päätös oli tehty. Joko naiset yrittivät vain keksiä sopivan tekosyyn lähteä mukaamme, tai Zeni tosiaan putosi Pirjoon. Olen kyllä huomannut, että Zen Cafe putoaa niihin naisiin, jotka muuttuvat viinan myötä tekosyvälliksi. Kai ne on ne sydäntäsärkevät sanoitukset…
No, otimme jälleen kumijalkaa alle ja olimme kohta Simon vastaremontoidussa kaksiossa. Pirjo ryntäsi Zen Cafensa kimppuun. Väsäsimme Simon kanssa meille kaikille drinksut ja istuuduimme sohvalle pareittain. Juttelimme Nooran kanssa tyhjänpäiväisiä samoin kuin Simo ja Pirjo keskenään. Zenit lauloivat ihmissuhteiden vaikeudesta. Sohvan ihmissuhteissa ei ollut vaikeuksia, eikä mennyt kauaa, ennen kuin Simo ja Pirjo jo nuolivat toisiaan kiihkeästi. Itsekin suutelin Nooraa, joka suuteli takaisin. Varmoin ottein mittailin käsilläni hänen kehoaan.
Simo ja Pirjo siirtyivät pian makuuhuoneen puolelle ja saimme Nooran kanssa sohvan itsellemme. Kiitin jälleen kerran sitä, että Simo ei ollut sohvakaupoilla säästellyt. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin yrittää nyhrätä vanhalla ja ahtaalla sohvalla. Ei se ole aikuisen miehen hommaa. Kävimme asiaan ja mainittakoon, että Nooran rinnat osoittautuivat juuri niin muheviksi, kuin olin ne mielessäni kuvitellut. Muuten en kyllästytä teitä lukijoitani yksityiskohdilla, pano ei niin ihmeellinen ollut. Tulin ensin, mutta herrasmiehenä hoitelin myös Nooran. 34. kaato oli suoritettu.
Homman tultua valmiiksi Simo ja Pirjo olivat hoitaneet jo oman osuutensa. Naiset alkoivat tehdä lähtöä. Hyvä niin, en olisi jaksanut enää hymistellä aamulla. Siskokset tilasivat taksin ja lähtivät. Emme kyselleet toistemme perään. Menimme Simon kanssa olohuoneeseen, laitoimme AC/DC:n soimaan ja joimme viskiä aamuun. Olin jälleen askeleen lähempänä tavoitetta.
Ja nyt varmasti kiinnostaa selitys, miksi näin ihmeellinen teksti?! Syy on se, että halusin kokeilla.
Ensinnäkin halusin kirjoittaa jotain kepeämpää, että blogini ei heti ensi alkuun lipsahda liiaksi maailmaparantamiseksi. Sitä ei jaksa lukea eikä kirjoittaa määräänsä enempää. Toisekseen tämä johtuu tuosta 100 naista -blogista, joka on mainittu alempana. Kuten Joonas kommentissaan sanoi, ko. blogi kuulostaa halvalta pornolehdeltä.
Selasin blogia ja sen keskusteluosuutta. Siellä joku kehoili, että ”Jos joku epäilee, että ei ole mahdollista harrastaa vuodessa seksiä 100 naisen kanssa, niin se tarkoittaa vain, että hän ei itse siihen pystyisi. Hän on siis luuseri.” En epäile, etteikö olisi mahdollista harrastaa seksiä sadan naisen kanssa vuodessa. En kai siis ole ihan täysi luuseri. Sitä ihmettelen, miksi joku haluaisi vängällä yrittää. Oli miten oli, pääpointtini on se, että blogin jutut eivät kuulosta kovin uskottavilta, vaikka en alaa tunnekaan.
Nyt päästään asian ytimeen. Minua kiinnosti tietää, miten helposti tällaista panomiesläppää syntyisi skeneä tuntemattoman näppiksestä. Päätin kirjoittaa kuvitteellisen luvun tuohon blogiin. Siirsin tarinan Tampereelle ja otin sivuosaan Simon. Painotettakoon nyt kaikille, että tarina on täyttä fiktiota, tapahtumat, ”ajatukset”, kaikki. Mun ja Simon kämppiselo Peltsulla ei ollut tuollaista! Onneksi kaikki, jotka ovat nähneet Simon sohvan, varmasti uskovat, että yhtäläisyydet miesten välillä loppuvat nimeen ;)
Kirjoitin oheisen tarinan noin puolessatoista tunnissa idean saamisesta. Kaikki minut tuntevat tietävät, että en tiedä tuon taivaallista naisten iskemisestä, enkä paljon muustakaan. Mielikuvitusta kyllä riittää ja päätinpä yrittää. En itse osaa sanoa juttuni uskottavuudesta, mutta ei se mielestäni juurikaan poikkea tuosta 100 naista -blogista. Panomies-sontajuttujen kirjoittaminen ei ole siis kovin vaikeaa. Pitäis kai alkaa kirjoittaa tällaista, pistää GoogleAdsit sivuille ja alkaa kääriä tuohta.
Tässäpä tämä. Lupaan, että seuraavaksi taas jotain ihan muuta. Ja lyhyemmin!! Pyydän kuitenkin, että sinä arvoisa lukija kommentoisit tuota pätkää. Oliko se tarpeeksi äijämäinen ja uskottava? Jos menisin Minervaan erinäisten bile-tyyppien pöytään niin saisiko tuolla tarinalla rispektiä? Muistattehan, että kommentoida voi ilman rekisteröitymistäkin.
Kiitos, että jaksoit loppuun:)
Perjantai-illan tarina:
Töissä oli ollut tavallisen tylsää. Tarvitsin rentoutusta ja soitin Simolle jo autosta matkalla kotiin. Näimme seitsemän aikaan Kustaa III:ssa ja tilasimme oluet. Oli perjantai ja minun olisi 100 naisen aikataulussa pysyäkseni tänäänkin yritettävä saada kaatoja ja parhaiten sain kaatoja metsästäessäni yksin. Tänään kuitenkin halusin vaihtelua ja päätimme Simon kanssa katsastaa Tampereen yöelämää yhdessä. Sitä ennen rentouduimme kuitenkin oluen ääressä.
Istuimme pehmustetussa puolipallonmuotoisessa loosintapaisessa kahdestaan ja juttelimme projektini etenemisestä. Emme juoneet liian nopeasti, sillä kännissä ei naista saa. Kello kävi kymmentä ja paikka alkoi täyttyä. Meillä ei ollut vielä kiire minnekään. Pöytämme ääreen tuli naiskolmikko, joka kysyi saisivatko he istua pöytäämme, koska koko paikka oli täynnä. Emme Simon kanssa tietenkään panneet vastaan.
Naisia oli siis kolme. Kaksi parikymppistä ystävystä, kauniimpi ja rumempi, sekä rumemman hieman vanhempi sisko. Miten se aina meneekin niin, että kauniilla ja hoikilla – yleensä blondeilla – on perjantai-iltana mukana joku rumempi, pikkuisen ylipainoinen kaveri, joka on yleensä silmälasipäinen brunetti? Onko se joku kauniiden naisten viesti miehille? ”Hei, näetkö miten paljon kauniimpi mä olen kuin tuo mun frendi? Oon siis vitun hyvän näköinen, mutta huomaa myös, että mulla on pehmeämpikin puoleni, oonhan mä ton vähän lihavan kaveri.” En tiedä muuta kuin, että näin on. Joku nainen voisi selittää minulle asian. Rumemman halu roikkua perässä on sen sijaan helppo selittää, houkutteleehan kaunis nainen paikalle miehiä, joista osa saattaa kiinnostua hänestäkin.
Kaverukset olivat sairaanhoitajia Taysilla. Blondi vaikutti varsin tylsältä tapaukselta, mutta rumempi sen sijaan ihan kiinnostavalta. Eikä hän ollut ihan niin ruma kuin keskimäärin naiskaksikkojen heikoimmat lenkit ovat ja pieni muotojen runsaus pikemminkin vain lisäsi hänen seksikkyyttään. Saatoin helposti kuvitella itseni puristelemaan hänen muodokkaita rintojaan ottaessani hänet takaapäin… Rumemman sisko oli joku pikkuvirkamiesnainen käymässä Helsingistä. Hän oli ehkä noin kolmikymmenvuotias. Kuivakkaanoloinen tapaus; kaikesta päätellen ei ollut saantia ollut viime aikoina. Naisten keskustelu oli sen verran kiivasta, että näiden tietojen saamiseen ei kauaa mennyt aikaa.
Emme olleet Simon kanssa tulleet Kustaaseen naisia pokaamaan, mutta kun samaan pöytään naisia istui, luonnollisesti ainakin yritimme. Naisten keskusteluun yhtyminen kävi sujuvasanaiselta mieheltä helposti. Kaverukset selittivät helsinkiläisneidolle Tampereen eri ravintolojen hyviä ja huonoja puolia. Naiset eivät päässeet yksimielisyyteen Sohon sijainnista, ja tuolloin yhdyin keskusteluun ”vaikka en mitenkään ollutkaan kuunnellut”.
Samalla minusta tuli brittiläisten siiderien suuri ystävä ja tuntija. Kehuin kovin Sohoa ja kävimme viidestään keskustelemaan aiheesta. Valittelin kovasti, että oluisiin erikoistuneesta Kustaasta ei saanut hyviä siidereitä, eikä eritoten ”suosikkiani” Magnersia. Naiset eivät tunteneet merkkiä, enkä todellisuudessa minäkään juuri. Oikeasti olen ehkä muutaman Magnersin juonut. Tiesin kuitenkin, että sitä Sohosta sai.
Aikamme heitimme hetulaa ja naiset alkoivat viihtyä seurassamme. Ainoastaan blondi näytti vähän nyrpeää naamaa. Puolen yön lähestyessä ehdotin, että mitäs jos otettaisiin taksi ja lähdettäisiin kaikki Sohoon parille Magnersille. Vaadin ehdottomasti, että naisten on saatava maistaa sitä. Tiesin kokemuksesta, että tässä vaiheessa oli hyvä vaihtaa paikkaa, vaikka miten typerällä syyllä. Kun naisen saa kerran vaihtamaan paikkaa seurassasi, hänet saa helpommin houkuteltua jonnekin yksityisempäänkin tilaan. Magners oli ihan yhtä hyvä tekosyy kuin muukin.
Tässä vaiheessa tilanne kävi vaikeaksi. Blondi alkoi harata vastaan, sillä hän ei halunnut tehdä retkeä Sohoon, vaan jatkaa kohtapuoliin suoraan Ilvekseen. Olin aavistellut jotain tällaista neidon näytettyä illan aikana hapanta naamaa. Virkamies Pirjo oli kuitenkin alkanut viihtyä varsin hyvin Simon kanssa ja tiesin meidän olevan vahvoilla. Naiset sanoivat menevänsä puuteroimaan nenäänsä ja poistuivat vessaan. Jäimme Simon kanssa kahden.
Kysyin Simon kuulumisia ja hän kertoi olevansa tyytyväinen tilanteeseen. Sen uskoin, sillä miehellä on aina ollut juttu itseään hieman vanhempiin naisiin. Päätimme sotasuunnitelmaksi sen, että menemme Sohoon ja yritämme sieltä houkutella naisväkeä myöhemmin jatkoille Simon luo Peltolammille.
Naiset palasivat vessasta sovinnon tehneenä. Ilmeisesti munankipeys ja sisarrakkaus olivat voittaneet, sillä siskokset sanoivat tulevansa kanssamme Sohoon. Blondi kertoi menevänsä Teerenpeliin joidenkin kaveriensa seuraksi, eikä minulle tullut häntä ikävä.
Otimme mittariauton ja pian olimmekin Sohossa siideriä lipittämässä. Naiset olivat innoissaan siiderinsä kanssa, varsinkin Noora, se nuorempi. Ilmeisesti he olivat tottuneet juomaan halvinta Golden Cappiä ja luulivat sitä siideriksi. Ulkomaisista sidukoista raukat eivät olleet varmaan kuulleetkaan. Tarjosimme Simon kanssa neidoille toisenkin kierroksen tätä ihmenektaria ja tunnelma alkoi olla hilpeä. Istuin Nooran vieressä ja parhaani mukaan yritin saada hänet tuntemaan olonsa maailman kauneimmaksi naiseksi. Hän alkoikin osoittaa lämpenemisen merkkejä.
Kolmansien aikaan aloimme miettiä jatkopaikkaa. Valitin, että en oikein viihtynyt yökerhoissa – mikä valhe! –, koska ne olivat niin äänekkäitä ja aina tupaten täynnä. Ehdotimme sen sijaan, että menisimme jatkamaan Simon luo Peltolammille. Simolla oli baarikaappi tarvittavine mukavuuksineen ja musiikinkin saisi valita ihan itse. Siskokset suhtautuivat asiaan varovaisen kiinnostuneesti. Pirjon kuultua Simon Zen Cafe -kokoelmasta päätös oli tehty. Joko naiset yrittivät vain keksiä sopivan tekosyyn lähteä mukaamme, tai Zeni tosiaan putosi Pirjoon. Olen kyllä huomannut, että Zen Cafe putoaa niihin naisiin, jotka muuttuvat viinan myötä tekosyvälliksi. Kai ne on ne sydäntäsärkevät sanoitukset…
No, otimme jälleen kumijalkaa alle ja olimme kohta Simon vastaremontoidussa kaksiossa. Pirjo ryntäsi Zen Cafensa kimppuun. Väsäsimme Simon kanssa meille kaikille drinksut ja istuuduimme sohvalle pareittain. Juttelimme Nooran kanssa tyhjänpäiväisiä samoin kuin Simo ja Pirjo keskenään. Zenit lauloivat ihmissuhteiden vaikeudesta. Sohvan ihmissuhteissa ei ollut vaikeuksia, eikä mennyt kauaa, ennen kuin Simo ja Pirjo jo nuolivat toisiaan kiihkeästi. Itsekin suutelin Nooraa, joka suuteli takaisin. Varmoin ottein mittailin käsilläni hänen kehoaan.
Simo ja Pirjo siirtyivät pian makuuhuoneen puolelle ja saimme Nooran kanssa sohvan itsellemme. Kiitin jälleen kerran sitä, että Simo ei ollut sohvakaupoilla säästellyt. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin yrittää nyhrätä vanhalla ja ahtaalla sohvalla. Ei se ole aikuisen miehen hommaa. Kävimme asiaan ja mainittakoon, että Nooran rinnat osoittautuivat juuri niin muheviksi, kuin olin ne mielessäni kuvitellut. Muuten en kyllästytä teitä lukijoitani yksityiskohdilla, pano ei niin ihmeellinen ollut. Tulin ensin, mutta herrasmiehenä hoitelin myös Nooran. 34. kaato oli suoritettu.
Homman tultua valmiiksi Simo ja Pirjo olivat hoitaneet jo oman osuutensa. Naiset alkoivat tehdä lähtöä. Hyvä niin, en olisi jaksanut enää hymistellä aamulla. Siskokset tilasivat taksin ja lähtivät. Emme kyselleet toistemme perään. Menimme Simon kanssa olohuoneeseen, laitoimme AC/DC:n soimaan ja joimme viskiä aamuun. Olin jälleen askeleen lähempänä tavoitetta.
Ja nyt varmasti kiinnostaa selitys, miksi näin ihmeellinen teksti?! Syy on se, että halusin kokeilla.
Ensinnäkin halusin kirjoittaa jotain kepeämpää, että blogini ei heti ensi alkuun lipsahda liiaksi maailmaparantamiseksi. Sitä ei jaksa lukea eikä kirjoittaa määräänsä enempää. Toisekseen tämä johtuu tuosta 100 naista -blogista, joka on mainittu alempana. Kuten Joonas kommentissaan sanoi, ko. blogi kuulostaa halvalta pornolehdeltä.
Selasin blogia ja sen keskusteluosuutta. Siellä joku kehoili, että ”Jos joku epäilee, että ei ole mahdollista harrastaa vuodessa seksiä 100 naisen kanssa, niin se tarkoittaa vain, että hän ei itse siihen pystyisi. Hän on siis luuseri.” En epäile, etteikö olisi mahdollista harrastaa seksiä sadan naisen kanssa vuodessa. En kai siis ole ihan täysi luuseri. Sitä ihmettelen, miksi joku haluaisi vängällä yrittää. Oli miten oli, pääpointtini on se, että blogin jutut eivät kuulosta kovin uskottavilta, vaikka en alaa tunnekaan.
Nyt päästään asian ytimeen. Minua kiinnosti tietää, miten helposti tällaista panomiesläppää syntyisi skeneä tuntemattoman näppiksestä. Päätin kirjoittaa kuvitteellisen luvun tuohon blogiin. Siirsin tarinan Tampereelle ja otin sivuosaan Simon. Painotettakoon nyt kaikille, että tarina on täyttä fiktiota, tapahtumat, ”ajatukset”, kaikki. Mun ja Simon kämppiselo Peltsulla ei ollut tuollaista! Onneksi kaikki, jotka ovat nähneet Simon sohvan, varmasti uskovat, että yhtäläisyydet miesten välillä loppuvat nimeen ;)
Kirjoitin oheisen tarinan noin puolessatoista tunnissa idean saamisesta. Kaikki minut tuntevat tietävät, että en tiedä tuon taivaallista naisten iskemisestä, enkä paljon muustakaan. Mielikuvitusta kyllä riittää ja päätinpä yrittää. En itse osaa sanoa juttuni uskottavuudesta, mutta ei se mielestäni juurikaan poikkea tuosta 100 naista -blogista. Panomies-sontajuttujen kirjoittaminen ei ole siis kovin vaikeaa. Pitäis kai alkaa kirjoittaa tällaista, pistää GoogleAdsit sivuille ja alkaa kääriä tuohta.
Tässäpä tämä. Lupaan, että seuraavaksi taas jotain ihan muuta. Ja lyhyemmin!! Pyydän kuitenkin, että sinä arvoisa lukija kommentoisit tuota pätkää. Oliko se tarpeeksi äijämäinen ja uskottava? Jos menisin Minervaan erinäisten bile-tyyppien pöytään niin saisiko tuolla tarinalla rispektiä? Muistattehan, että kommentoida voi ilman rekisteröitymistäkin.
Kiitos, että jaksoit loppuun:)
tiistai 16. lokakuuta 2007
Maailmanparannuspätkä
Luultavasti useimmat blogit kulkevat samankaltaisia reittejä. Tämä alkoi sarkastisesti, mutta lipsahtaa nyt maailmanparantamiseen. Näin käynee useimmiten, kun kirjoittaja vähän innostuu. Yritän ohittaa tämän vaiheen mahd. nopeasti ja siirtyä kepeämpään kirjoitteluun.
Verkostokamuni Joonas kirjoitti blogissaan hiv-positiivista ja Voima-lehden jutusta, joka käsitteli sitä, miten hiv vieläkin leimaa ihmisen ruttopotilaaksi, jota ei kannata kätellä. Hyviä juttuja molemmat, kannattaa tutustua.
Aloin miettimään asiaa. Hiv ei suinkaan ole ainoa vaiettu sairaus Suomessa. Flunssasta voi puhua, samoin syövästä ja monesta muustakin vakavammasta sairaudesta. Invaliditeettikään ei – tietääkseni ainakaan – ole kovinkaan hävetty ja vaiettu asia, kehitysvammaisuus sen sijaan varmasti enemmän. Mutta entäpä esmes alkoholismi ja mielenterveysongelmat? Molemmat ovat Suomessa todella yleisiä nykyään.
Alkoholi, siitä puhutaan niin paljon, että tuntuu turhalta jauhaa siitä. Jauhan kuitenkin. Itselläni – ja hämmentävän monella tuttavallani – on kokemuksia siitä, millaista on hävetä ja peitellä läheisen alkoholismia. Siis asiaa, joka ei ole omaa syytä ja jolle ei itse voi monesti mitään. Se on jälkikäteen ajatellen kummallista. Asiaa pitää selitellä ja pitää yllä puhtoista kuvaa tuttaviin. Ihan sama miten päin vittua menee, kunhan jaksaa esittää, että eipä tässä kummempia. Ja kaikki sen silti tietää.
Itse mietin aikoinani, miten esim. sukulaisillemme selitettiin se, että isäni ryyppäsi varsin hyvän työpaikkansa. Kuulin asiasta puhuttavan varmaan vuosia tapauksen jälkeen ensimmäisen ja ainoan kerran. ”Silloin kun sillä oli se burn-out”, kuulin mainittavan eräässä keskustelussa. Mietin tuolloin hetken, että mikä ihmeen burn-out?! Melkein avasin suuni ja kysyin. Sitten tajusin, ja leukani loksahti varmasti melkoisesti. Burn-out iski ja ilmeisesti mies itse otti loparit. Hyvä tarina. Peittely on inhimillistä, itsekin sitä olen paljon harjoittanut, enkä voi ketään arvostella. Vasta myöhemmin olen itsekin alkanut puhumaan asiasta, kun olen lakannut välittämästä. Sekä asiasta että ihmisestä.
Mielenterveysasioistakin on kokemusta. Tunnen erään mukavan nuoren naisen, jolla on hullun paperit. En tiedä, kuinka moni hänen ongelmista tietää, mutta ymmärtääkseni vanhemmat ovat olleet kertomista vastaan ja suvussa varsinkin tietoa on vain harvoilla. Surullista. En ole lääkäri, mutta näissä asioissa ymmärtääkseni ei ihminen voi paljon vaikuttaa itseensä. Mielenterveysongelmat iskevät kuin syöpä, joskus niitä ei vain voi välttää. Miksi sitten niistä ei voi puhua? Voin vain kuvitella, miten esittäminen ja kiperiin ”Miksi et käy töissä?” -kysymyksiin vastaaminen on perseestä. Se nainen on vain sairas, ei sen kummempaa.
Jutun pointti? En sitä tiedä. Aloinpa vaan äsken miettimään, että toivottavasti itse osaan tulevaisuudessa puhua asioista niiden oikeilla nimillä, jos jotain valitettavia tapauksia elämässäni sattuu. Ja toivottavasti maailmakin ymmärtää.
Comments, anyone?
Verkostokamuni Joonas kirjoitti blogissaan hiv-positiivista ja Voima-lehden jutusta, joka käsitteli sitä, miten hiv vieläkin leimaa ihmisen ruttopotilaaksi, jota ei kannata kätellä. Hyviä juttuja molemmat, kannattaa tutustua.
Aloin miettimään asiaa. Hiv ei suinkaan ole ainoa vaiettu sairaus Suomessa. Flunssasta voi puhua, samoin syövästä ja monesta muustakin vakavammasta sairaudesta. Invaliditeettikään ei – tietääkseni ainakaan – ole kovinkaan hävetty ja vaiettu asia, kehitysvammaisuus sen sijaan varmasti enemmän. Mutta entäpä esmes alkoholismi ja mielenterveysongelmat? Molemmat ovat Suomessa todella yleisiä nykyään.
Alkoholi, siitä puhutaan niin paljon, että tuntuu turhalta jauhaa siitä. Jauhan kuitenkin. Itselläni – ja hämmentävän monella tuttavallani – on kokemuksia siitä, millaista on hävetä ja peitellä läheisen alkoholismia. Siis asiaa, joka ei ole omaa syytä ja jolle ei itse voi monesti mitään. Se on jälkikäteen ajatellen kummallista. Asiaa pitää selitellä ja pitää yllä puhtoista kuvaa tuttaviin. Ihan sama miten päin vittua menee, kunhan jaksaa esittää, että eipä tässä kummempia. Ja kaikki sen silti tietää.
Itse mietin aikoinani, miten esim. sukulaisillemme selitettiin se, että isäni ryyppäsi varsin hyvän työpaikkansa. Kuulin asiasta puhuttavan varmaan vuosia tapauksen jälkeen ensimmäisen ja ainoan kerran. ”Silloin kun sillä oli se burn-out”, kuulin mainittavan eräässä keskustelussa. Mietin tuolloin hetken, että mikä ihmeen burn-out?! Melkein avasin suuni ja kysyin. Sitten tajusin, ja leukani loksahti varmasti melkoisesti. Burn-out iski ja ilmeisesti mies itse otti loparit. Hyvä tarina. Peittely on inhimillistä, itsekin sitä olen paljon harjoittanut, enkä voi ketään arvostella. Vasta myöhemmin olen itsekin alkanut puhumaan asiasta, kun olen lakannut välittämästä. Sekä asiasta että ihmisestä.
Mielenterveysasioistakin on kokemusta. Tunnen erään mukavan nuoren naisen, jolla on hullun paperit. En tiedä, kuinka moni hänen ongelmista tietää, mutta ymmärtääkseni vanhemmat ovat olleet kertomista vastaan ja suvussa varsinkin tietoa on vain harvoilla. Surullista. En ole lääkäri, mutta näissä asioissa ymmärtääkseni ei ihminen voi paljon vaikuttaa itseensä. Mielenterveysongelmat iskevät kuin syöpä, joskus niitä ei vain voi välttää. Miksi sitten niistä ei voi puhua? Voin vain kuvitella, miten esittäminen ja kiperiin ”Miksi et käy töissä?” -kysymyksiin vastaaminen on perseestä. Se nainen on vain sairas, ei sen kummempaa.
Jutun pointti? En sitä tiedä. Aloinpa vaan äsken miettimään, että toivottavasti itse osaan tulevaisuudessa puhua asioista niiden oikeilla nimillä, jos jotain valitettavia tapauksia elämässäni sattuu. Ja toivottavasti maailmakin ymmärtää.
Comments, anyone?
maanantai 15. lokakuuta 2007
Viesti kaksi
Jatketaanpa nyt kirjoittelua. Kaksi viestiä jo, tämä blogi näyttäisi elävän keskimääräistä pidempään.
Verkostoituminen on lähtenyt käyntiin, ja mullakin on jo yksi linkki blogiini sekä peräti kaksi kommenttia ensimmäiseen viestiin. Nyt voin siis ihan milloin tahansa kysäistä blogituttu Joonakselta putkimiinoista, jos tietoa tarvitsen (eli alahan Joonas kaivaa tietoa, jos et jo alaa tunne!).
Tässä vaiheessa ei ole mitään järkevämpää sanottavaa, mutta jatketaan verkostoitumislinjalla ja puhutaan blogeista. Montaakaan blogia en itse lue. En ole jaksanut kiinnostua. Korkeintaan tuttujen tekstejä viitsisin lukea, mutta tutut ei bloggaa, tai eivät ainakaan mulle sitä myönnä.
No anyway, tässä kaksi blogia, joihin kannattaa tutustua. Ensimmäinen on uusi tuttavuus 100 naista. Siinä mies kirjoittaa blogia siitä, miten aikoo harrastaa vuoden aikana seksiä sadan naisen kanssa ja voittaa 10 000 euron vedon. Luulen, että kyseessä on vedätys, ja mahdollisesti veto siitä, miten paljon lukijoita bloggaamalla voi saada. Mies vaikuttaa perus kaupunkilaisjuntilta, joka toistaa puheissaan itseään jo parissa tekstissä (itse en tietysti siihen aio sortua). Äijäläppä uppoaa varmasti Pelimies-kirjaa lukeviin wannabe-panomiehiin, mutta pidempään lukunautintoon blogista ei ole – ainakaan tällaiselle viherpiipertäjä humanistille. Aika kunnioitettavan määrän lukijoita tyyppi on kuitenkin saanut lyhyessä ajassa, siitä pisteet.
Toinen blogi on oikeasti kiinnostava ja hyvä. Poliisin elämää -blogi on ainoa, jota itse olen seurannut ja se kuvaa nimensä mukaisesti poliisin elämää. Ihan mielenkiintoista läppää ja jänniä kertomuksia takaa-ajoista yms. Siellä poliisi tekee työtä, josta perusnyhverö korkeintaan kirjoittaa lehteen. Valitettavaa kyllä kaveri on lopettanut bloginsa kirjoittamisen. Ei siis kannata ahmia kaikkea herkkua kerralla, vaan säästellä.
Palataan. Kommentoikaa, niin verkostoidumme.
Verkostoituminen on lähtenyt käyntiin, ja mullakin on jo yksi linkki blogiini sekä peräti kaksi kommenttia ensimmäiseen viestiin. Nyt voin siis ihan milloin tahansa kysäistä blogituttu Joonakselta putkimiinoista, jos tietoa tarvitsen (eli alahan Joonas kaivaa tietoa, jos et jo alaa tunne!).
Tässä vaiheessa ei ole mitään järkevämpää sanottavaa, mutta jatketaan verkostoitumislinjalla ja puhutaan blogeista. Montaakaan blogia en itse lue. En ole jaksanut kiinnostua. Korkeintaan tuttujen tekstejä viitsisin lukea, mutta tutut ei bloggaa, tai eivät ainakaan mulle sitä myönnä.
No anyway, tässä kaksi blogia, joihin kannattaa tutustua. Ensimmäinen on uusi tuttavuus 100 naista. Siinä mies kirjoittaa blogia siitä, miten aikoo harrastaa vuoden aikana seksiä sadan naisen kanssa ja voittaa 10 000 euron vedon. Luulen, että kyseessä on vedätys, ja mahdollisesti veto siitä, miten paljon lukijoita bloggaamalla voi saada. Mies vaikuttaa perus kaupunkilaisjuntilta, joka toistaa puheissaan itseään jo parissa tekstissä (itse en tietysti siihen aio sortua). Äijäläppä uppoaa varmasti Pelimies-kirjaa lukeviin wannabe-panomiehiin, mutta pidempään lukunautintoon blogista ei ole – ainakaan tällaiselle viherpiipertäjä humanistille. Aika kunnioitettavan määrän lukijoita tyyppi on kuitenkin saanut lyhyessä ajassa, siitä pisteet.
Toinen blogi on oikeasti kiinnostava ja hyvä. Poliisin elämää -blogi on ainoa, jota itse olen seurannut ja se kuvaa nimensä mukaisesti poliisin elämää. Ihan mielenkiintoista läppää ja jänniä kertomuksia takaa-ajoista yms. Siellä poliisi tekee työtä, josta perusnyhverö korkeintaan kirjoittaa lehteen. Valitettavaa kyllä kaveri on lopettanut bloginsa kirjoittamisen. Ei siis kannata ahmia kaikkea herkkua kerralla, vaan säästellä.
Palataan. Kommentoikaa, niin verkostoidumme.
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Let's verkostoidutaan!
Tämä blogi on kirjoitettu verkostoitumismielessä. Kaikki nykyään toitottavat sitä, että pitää kirjoittaa blogia, sillä siinä kehittyy kieli ja samalla tekijä verkostoituu. Uffaffaa, ihanaa. No, kai se on kaikkea kokeiltava, jotta voi sitten tietää, mitä dissaa. Liityinhän minä facebookkiinkin, vaikka toisin lupasin. Eli tässä tulee sitten blogitusta ties mistä, tarkoituksena saada kavereita ja valtaa.
Internet on kyllä kätevä värkki verkostoitumiseen. Olen käyttänyt sitä vuosikaudet ja tutustunut sen kautta ainakin puoleentoista ihmiseen. Ilmeisesti olen tehnyt jotain väärin, kun minulla ei ole vielä valtavaa tuttavien armeijaa netissä, valmiina hyväksikäytettäväksi kun tarvitsen erikoistietoutta vaikkapa CNC-asentamisesta tai putkimiinoista.
Yhteen ihmiseen netissä tutustunut ja jotain iloa siitä minulle on ollutkin. Hattrick-verkkopelin kautta olen tutustunut ruotsalaiseen tyyppiin, joka asustaa nykyään Itävallassa. Wieniin on joskus tehnyt mieli matkustaa ja jos nyt sen päätän tehdä, saanen seuraa olusille.
Tuttavani piristää oudolla läpällään monesti päivää ja hyötyä tästä verkostoitumisesta on ollut myös se, että olen päässyt perehtymään siihen, miltä suomen kieli kuulostaa ulkomaalaisen korviin. Tai näyttää silmiin, kun netistä puhutaan. Miehen teko-suomi on ihan hauskaa luettavaa. Siinä kourallinen melkein oikeita sanoja yhdistyy tuplakonsonantti-siansaksaan. Erityismaininnan ansaitsee tervehdys: ”Moi mukkolat!” Loistava, pitäisi soittaa kielitoimistoon ja ehdottaa uutta sanaa kieleen.
Tänään oli mielenkiintoinen tilanne, kun Björn kysyi minulta, mitä ”Salivili hipput tupput täppyt äppyt tipput hilijalleen” tarkoittaa. Veti kyllä äkkiseltään hiljaiseksi. Luulin, että ko. pätkä oli miehen itse keksimää settiä, mutta ei, tällä kertaa hän oli tosissaan. Lainauksessa ei ollut juurikaan tolkkua, mutta syy outoon kysymykseen oli perusteltu: www.youtube.com/watch?v=vjvVBCNcL_A
Suomesta on kyllä outoa kamaa Youtubessa, se olen myös Björnin viesteistä huomannut.
Tässäpä avausviesti. Verkostoitumisiin!
Internet on kyllä kätevä värkki verkostoitumiseen. Olen käyttänyt sitä vuosikaudet ja tutustunut sen kautta ainakin puoleentoista ihmiseen. Ilmeisesti olen tehnyt jotain väärin, kun minulla ei ole vielä valtavaa tuttavien armeijaa netissä, valmiina hyväksikäytettäväksi kun tarvitsen erikoistietoutta vaikkapa CNC-asentamisesta tai putkimiinoista.
Yhteen ihmiseen netissä tutustunut ja jotain iloa siitä minulle on ollutkin. Hattrick-verkkopelin kautta olen tutustunut ruotsalaiseen tyyppiin, joka asustaa nykyään Itävallassa. Wieniin on joskus tehnyt mieli matkustaa ja jos nyt sen päätän tehdä, saanen seuraa olusille.
Tuttavani piristää oudolla läpällään monesti päivää ja hyötyä tästä verkostoitumisesta on ollut myös se, että olen päässyt perehtymään siihen, miltä suomen kieli kuulostaa ulkomaalaisen korviin. Tai näyttää silmiin, kun netistä puhutaan. Miehen teko-suomi on ihan hauskaa luettavaa. Siinä kourallinen melkein oikeita sanoja yhdistyy tuplakonsonantti-siansaksaan. Erityismaininnan ansaitsee tervehdys: ”Moi mukkolat!” Loistava, pitäisi soittaa kielitoimistoon ja ehdottaa uutta sanaa kieleen.
Tänään oli mielenkiintoinen tilanne, kun Björn kysyi minulta, mitä ”Salivili hipput tupput täppyt äppyt tipput hilijalleen” tarkoittaa. Veti kyllä äkkiseltään hiljaiseksi. Luulin, että ko. pätkä oli miehen itse keksimää settiä, mutta ei, tällä kertaa hän oli tosissaan. Lainauksessa ei ollut juurikaan tolkkua, mutta syy outoon kysymykseen oli perusteltu: www.youtube.com/watch?v=vjvVBCNcL_A
Suomesta on kyllä outoa kamaa Youtubessa, se olen myös Björnin viesteistä huomannut.
Tässäpä avausviesti. Verkostoitumisiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
