Maailmanparannuspätkä

Luultavasti useimmat blogit kulkevat samankaltaisia reittejä. Tämä alkoi sarkastisesti, mutta lipsahtaa nyt maailmanparantamiseen. Näin käynee useimmiten, kun kirjoittaja vähän innostuu. Yritän ohittaa tämän vaiheen mahd. nopeasti ja siirtyä kepeämpään kirjoitteluun.

Verkostokamuni Joonas kirjoitti blogissaan hiv-positiivista ja Voima-lehden jutusta, joka käsitteli sitä, miten hiv vieläkin leimaa ihmisen ruttopotilaaksi, jota ei kannata kätellä. Hyviä juttuja molemmat, kannattaa tutustua.

Aloin miettimään asiaa. Hiv ei suinkaan ole ainoa vaiettu sairaus Suomessa. Flunssasta voi puhua, samoin syövästä ja monesta muustakin vakavammasta sairaudesta. Invaliditeettikään ei – tietääkseni ainakaan – ole kovinkaan hävetty ja vaiettu asia, kehitysvammaisuus sen sijaan varmasti enemmän. Mutta entäpä esmes alkoholismi ja mielenterveysongelmat? Molemmat ovat Suomessa todella yleisiä nykyään.

Alkoholi, siitä puhutaan niin paljon, että tuntuu turhalta jauhaa siitä. Jauhan kuitenkin. Itselläni – ja hämmentävän monella tuttavallani – on kokemuksia siitä, millaista on hävetä ja peitellä läheisen alkoholismia. Siis asiaa, joka ei ole omaa syytä ja jolle ei itse voi monesti mitään. Se on jälkikäteen ajatellen kummallista. Asiaa pitää selitellä ja pitää yllä puhtoista kuvaa tuttaviin. Ihan sama miten päin vittua menee, kunhan jaksaa esittää, että eipä tässä kummempia. Ja kaikki sen silti tietää.

Itse mietin aikoinani, miten esim. sukulaisillemme selitettiin se, että isäni ryyppäsi varsin hyvän työpaikkansa. Kuulin asiasta puhuttavan varmaan vuosia tapauksen jälkeen ensimmäisen ja ainoan kerran. ”Silloin kun sillä oli se burn-out”, kuulin mainittavan eräässä keskustelussa. Mietin tuolloin hetken, että mikä ihmeen burn-out?! Melkein avasin suuni ja kysyin. Sitten tajusin, ja leukani loksahti varmasti melkoisesti. Burn-out iski ja ilmeisesti mies itse otti loparit. Hyvä tarina. Peittely on inhimillistä, itsekin sitä olen paljon harjoittanut, enkä voi ketään arvostella. Vasta myöhemmin olen itsekin alkanut puhumaan asiasta, kun olen lakannut välittämästä. Sekä asiasta että ihmisestä.

Mielenterveysasioistakin on kokemusta. Tunnen erään mukavan nuoren naisen, jolla on hullun paperit. En tiedä, kuinka moni hänen ongelmista tietää, mutta ymmärtääkseni vanhemmat ovat olleet kertomista vastaan ja suvussa varsinkin tietoa on vain harvoilla. Surullista. En ole lääkäri, mutta näissä asioissa ymmärtääkseni ei ihminen voi paljon vaikuttaa itseensä. Mielenterveysongelmat iskevät kuin syöpä, joskus niitä ei vain voi välttää. Miksi sitten niistä ei voi puhua? Voin vain kuvitella, miten esittäminen ja kiperiin ”Miksi et käy töissä?” -kysymyksiin vastaaminen on perseestä. Se nainen on vain sairas, ei sen kummempaa.

Jutun pointti? En sitä tiedä. Aloinpa vaan äsken miettimään, että toivottavasti itse osaan tulevaisuudessa puhua asioista niiden oikeilla nimillä, jos jotain valitettavia tapauksia elämässäni sattuu. Ja toivottavasti maailmakin ymmärtää.

Comments, anyone?