Mietin vielä tuota doping-juttua. En voi olla ajattelematta sitä, miten typerä joku Kaisa Varis on, kun käyttää kiellettyjä aineita, mutta pieni ymmärrettävyyden hippunen ajatukseen liittyy.
Huippu-urheilijat poikkeavat meistä muista nimittäin yhdessä suhteessa. Jos minulta olisi kysytty 10-, 15-, 20- ja 25-vuotiaana, mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa työkseni, olisin luultavasti vastannut joka kerta erilailla. Kaisa Varis olisi luultavasti joka kerta sanonut, että haluaa hiihtää maailman huipulla.
10-vuotiaita lahjakkaita hiihtäjiä on lukuisia. Ne haluaa enemmän tai vähemmän hiihtää elääkseen. Vuosien mittaan vähemmän lahjakkaat ja motivoituneet karsiutuvat pois ja jäljelle jäävät vain parhaat. Kaisa Varista muistaakseni pidettiin aikoinaan huippulupauksena ja hyvinhän hän taisi uransa alkuaikoina pärjätäkin.
Se on varmasti melkoinen tunne, kun sanotaan 10 vuoden pitkäjänteisen työn jälkeen alkaa lähestyä maailman huippua. Vuosien työn tulos on se, että elämän suurin haave on oikeasti enää muutaman askeleen päässä. Me muut emme voi edes kuvitella moista tunnetta, sillä ainakaan minulla ei vastaavaa tavoitetta ole edes ollut elämässäni.
Mutta entäpä sitten, kun niitä viimeisiä askeleita ei pystykään ottamaan? Harjoittelet ihan penteleesti, juokset suota ristiin rastiin ja silti olet vain lähellä kärkeä. Suuri haave on niin lähellä, että sen voi haistaa, mutta silti ulottumattomissa. On se varmasti vaikea paikka.
Sitten tulee joku hämärä-heikki tarjoamaan jotain ainetta. "Se parantaa suoritusta, eikä näy testissä." Mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa?
Tyhmä täytyy olla, jos kahdesti käryää. Jotenkin vähäisesti se on ehkä kuitenkin ymmärrettävää, että lavealle tielle moni sortuu. Se on inhimmillistä, voisi sanoa. Jos ei ole elämässäsi muuta halunnut tehdä kuin pärjätä hiihdossa, niin silloin menestyksen eteen on varmasti tekemään kaiken ja vähän enemmän.
NP: Turmion kätilöt - Pirun nyrkki
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti