Nyt sytytämme kynttilän

Jokelan tapahtumien tiimoilta maailmaa ovat jälleen kiertäneet tekstiviestiketjut. ”Sytytä kynttilä Jokelan uhreille ja lähetä viestiä eteenpäin” jne. Nämä ovat jo tuttuja meille. Uutena asiana on uutisoitu kutsuja Facebook-ryhmiin, jotka surevat uhreja. En perusta mistään näistä, en yhtään. Ne ovat nykyajan modifioituja kiertokirjeitä, jos multa kysytään.

Onhan tapahtumat järkyttäviä, ja ulkopuolistenkin saattaa olla tarpeen purkaa surua ja ahdistusta eri tavoin. Mutta väkisinkin tulee mieleen, että mitä entiset, nykyiset ja tulevat uhrit hyötyisivät enemmän jostain muusta kuin jostain ketjutekstarien naputtelusta. Eikö suremiseenkin ja asioiden käsittelyyn ole parempia tapoja?

Olenko kyyninen ja huono ihminen, kun en osaa surra kollektiivisesti? En mielestäni. Yksikään viimevuosien katastrofeista, joihin näitä viestejä on liitetty (tsunami, Konginkangas, Jokela jne jne) eivät ole minua tai lähimpiä tuttaviani onneksi henkilökohtaisesti koskettaneet.

Lähimpänä suurtragediaa olin itse tsunamin kohdalla. Olin matkalla koneeessa Bangkokista Suomeen aaltojen iskiessä rantaan. En kuitenkaan koe olleeni mitenkään vaarassa tai mitään. Tsunamin seurauksena sain lukuisia tekstiviestejä jopa Thaimaasta asti kotiin palattuani. Kuulin itse asiassa koko asiasta vasta ekasta viestistä. Ja täytyy sanoa, että se lämmitti kovin sydäntäni, kun moni ihminen oli voinnistani huolissaan. Lämmittää vieläkin.

Näin on useimpien suomalaisten kannalta. Vaikka ihmisiä näissä suurissa jutuissa kuolee monia ja montaa järkyttävät, ne onneksi omakohtaisesti koskettavat vain harvoja. Enemmän ihmisiä kuolee ”tavallisissa” onnettomuuksissa, itsemurhissa ja vastaavissa. Niitä ei vaan uutisoida näyttävästi. Silloin media ei ohjaa koko kansaa tukemaan uhrien perheitä. Eikä kukaan aloita tekstiviestiketjua, jos nuorimies ampuu aivonsa pellolle omassa vaatehuoneessaan… Silti omaisten suru ja tuen tarve on varmasti yhtä suuri.

En usko, että viestiketjujen aloittajilla monestikaan on henkilökohtaista suhdetta tapahtuneeseen. Ne, jotka surevat oikeasti, eivät ala näpytellä, luulen. Tässä kohden en ole enää varma, mutta tuntuu joskus siltä, että ihmiset jatkavat ketjuviestejä, koska mielestään ”ottavat kantaa”, ”vastustavat moista” ja ”auttavat minkä voivat”. En tiedä, ajattelevatko he näin, mutta luulen, että ainakin osa kyllä.

Mitä se oikeesti auttaa polttaa kynttilöitä ja näpyttää viestejä? Montako tulevaa uhria näillä toimin pelastetaan? Ja kuinka nopeasti tää juttu unohtuu? Onneksi kohta tulee uusi tragedia, johon voi hyödyntää vanhaa viestipohjaa.

Kynttilät eivät auta ketään, mutta viestit voisivat ehkä sittenkin. Unohda siis ketjuviestit ja lähetä kaverillesi henkilökohtainen tervehdys. Viesti, joka on tarkoitettu vain hänelle. Itse ainakin ilahdun moisesta.

Tuo voisi auttaa jo vähän. Ainakin se olisi mielestäni paljon parempi yritys kuin tämä nykyajan roska. Ei murhamies peru aikeitaan, jos joku kysyy, että mitä kuuluu, ei se valitettavasti niin helppoa ole. On se parempi yritys kuitenkin.