Taru vs. Totuus

Eilen elämä jälleen tarjoili hauskoja tilanteitaan. Muistanette tämän tarinan. Kirjoitin tarinan illasta, joka alkoi Kustaa III:stä ja päätyi panemiseksi Peltsulla. Lue vanha postaus, niin ymmärrät.

No, eilen oltiin kaverini ja hänen kaverinsa kanssa menossa olusille. Halusimme Duvelia ja päädyimme Kustaaseen. Sattumalta istuimme juurikin siihen loosiin, jonka olin tarinoidessani kuvitellut. Hauskaa kyllä, laskin takamukseni sentilleen samaan kohtaan, jonka olin sieluni silmin nähnyt. Sitten tajusin vielä tärkeimmän. Olin tullut Kustaaseen oluelle Laurin, toisen peltolammilaisen kaverini, kanssa. Hymyilin yksin kuin hullu.

Toisin kuin tarinassa, meitä oli pöydässä kolme miestä ja perjantain sijaan oli lauantai, mutta tilanne oli suht samanlainen. Minua jännitti. Minkälainen olisi todellinen ilta Kustaassa.

Saimme aluksi istua pitkään keskenämme ja keskityimme oluen hölimiseen ja höpöttämiseen. Jossain vaiheessa pöytäämme pyysi saada istua joku humalainen mies. Ei hoitsuista siis tietoakaan. Luonnollisesti suostuimme. Kaveri oli joku reilu kolmekymppinen ja sen verran sumussa, että siitä oli vaikea sanoa, mitä se halusi. Toivoin, että vain istua, eikä kaveraata. Siinä se huojui ja pariin otteeseen sanoi jotain. En kuullut, ei kiinnostanut.

Kaveri onneksi tajusi lähteä pois aikansa huojuttuaan. Istuskelimme ohrapirtelöt ja napostelupähkinät edessämme ja paransimme maailmaa edelleen. Paikka alkoi täyttyä väestä, kohta joku tarvitsisi vapaita istuimia loosisamme. Näin kävi. Kaksi tyttöä tuli kysymään, oliko loosin tyhjä puoli vapaa. Mietin, josko nämä olisivat jo sairaanhoitajia. Eivät todennäköisesti, olivat vähän nuoria ehkä. Siis korkeintaan hoitsuopiskelijoita.

Sanoimme, että vapaata oli ja tytöt lähtivät hakemaan kamujaan. Kohta loosissa istui viisi nuorta naista ja nuori mies, jolla oli vakava pukeutumisongelma. Pukeutumisongelmaisia olikin liikkeellä taas ihan riittävästi. Tää kaveri oli tätä ”valkoinen neekeri” -osastoa. Ei näin. Naisilla oli omat ongelmansa vaatetuksessa. Se ainoa nainen, jonka rintoja en nähnyt, esitteli mustia rintaliivejään enemmän kuin tarpeeksi. Ilmeisesti peittävyys on out.

Joka tapauksessa tarinan kannalta juoni pysyi kasassa. Pöydässä oli tarpeeksi miehettömiä naisia kaikille kolmelle meikäläiselle. Tässä vaiheessa emme kuitenkaan alkaneet tehdä kehenkään tuttavuutta. Meillä oli omat tyttömme mielessä. Jatkoimme jutustelua pojissa keskenämme. Joimme olutta ja mietimme, josko vaihtaisimme paikkaa. (Sohosta sais hyviä sidukoita:) ) Emme kuitenkaan jaksaneet kävellä minnekään, vaan otimme lisää olutta, fisut ja lisää pähkinöitä. Jossain vaiheessa lähdimme kotiin ja kotona hajotin kaapin oven (vika rakentajassa, ei minussa). Perussettiä siis.

Mitä tästä sitten? No ei pal mittää, kunhan kirjoittelin jotain muutakin kuin kuoleman vakavaa asiaa. Yksi asia jäi kuitenkin mieleeni. En istunut loosin tyttösten vieressä, vaan välissä oli Lauri. Etäisyyttä oli siis jotain pari metriä. Musiikin ja hölinän tuottama meteli oli kuitenkin niin kova, että en olisi millään voinut kuunnella naisväen puhetta. Tarinassani oli ollut virhe; keskusteluun yhtyminen ei olisi ollut mitenkään helppoa. Baareissa on siis musa liian kovalla, tähän on saatava muutos. Toimisi pelimiesten lisäksi myös meille ukkomiehille, niin ei tarvis kavereiden kanssa keskustella huutaen.

Lopuksi vielä sarjista keventämään. Nauroin V&W:lle pitkästä aikaa viime viikolla. Juba on mennyt alaspäin, mutta tässä oli oivallusta. Tätähän se on.