Joka marraskuun viimeisenä perjantaina vietetään Älä osta mitään -päivää. Niin tänäkin vuonna. Joka marraskuun viimeisenä perjantaina minä pyrin ostamaan edes jotain pientä. Myös tänä vuonna. Taistelen tekopyhyyttä vastaan ja myös huomenna aion käydä kaupassa.
ÄOM-päivänä yritetään saada ihmisiä miettimään ostovalintojaan ja muuttamaan käyttäytymistään ekologisempaan suuntaan. Ajatus on ylevä, mutta mielestäni kyse on kuitenkin enemmänkin siitä, että ihmiset hankkivat itselleen hyvää omatuntoa olemalla ”tiedostavia” yhden päivän ajan vuodessa.
Mitä yksi päivä muuttaa? Vuodessa on vähintään 365 päivää, joten aikaa ostoksille meillä kyllä on. Jos marraskuun viimeisen perjantain ostokset tekee aina jo torstaina, niin mikä on muuttunut? Ainakin oma mieli on parantunut, kun ei ostanut mitään.
Ruokapöytään voi kantaa perjantainakin surutta tehotuotettua hormonipossua espanjalaisista tomaateista tehdyllä pedillä. Ruoan päälle voi käryttää sademetsää filtterin läpi vaikka koko askin ja jälkiruoaksi nauttia itsetyytyväisyyttä omasta ostamattomuudestaan. Näin varmasti tapahtuu. ”Minä vietin päivää oikein, en minä sitä röökiä perjantaina ostanut.”
Eniten minua ihmetyttää se, miten ostamisen lopettaminen ratkaisee mitään. Kuinka kauan selviäisimme nykyään mitään ostamatta? Ei Suomessa eletä enää omavaraisesti ja tavaraa ostamatta ei yksinkertaisesti selviä hengissä.
Yhtä karu totuus on myös se, että myyminen on tärkeää. Suomessa monen työ ja elanto on kiinni siitä, että tavarat ja palvelut vaihtavat omistajaa. Miksi ostaminen on demonisoitu?
Joku voi syyttää minua kyynisyydestä ja ehkä syytteessä on perääkin. Mielestäni ÄOM-päivän tavoitteet ovat hyvät: meidän pitäisi pohtia oman kulutuksemme järkevyyttä ja miettiä, mitä ostamme. Tapa myydä tiedostavuutta on kuitenkin väärä. Olen jo pitkään ihmetellyt, miksi kukaan ei ole alkanut mainostaa ”Osta vaan jotain, mutta mieti mitä” -päivää. Siinä olisi jo jotain tolkkua.
Jos moinen päivä tulee kalenteriin, minä lupaan viettää sitä koko viikon. Kaikki me tarvitsemme tavaraa, mutta kuitenkin voisimme ostaessamme pysähtyä miettimään, voisimmeko jättää osan ostamatta tai ostaa jotain ekologisempaa tai muuten parempaa. Miten siis olisi, jos ensi vuoden marraskuun viimeisenä perjantaina kokeilisimme viettää OVJMMM-päivää?
Lisähuomiona vielä se, että Hesarin netistä luin tänään, että ÄOM-päivän suojelijana on itse Anna Abreu. En ihan äkkiä keksi ketään vähemmän uskottavaa julkkista.
torstai 29. marraskuuta 2007
keskiviikko 28. marraskuuta 2007
Rähjäinen, eksyksissä ja aineissa
Löysin hauskan kuvan koneeltani ja täytyy nyt palata vielä hevilyriikoihin, joita käsittelin veli Apusen Aamulehti-kirjoituksen jälkeen täällä.
Joku aika sitten kuuntelin kotona musiikkia. Sattuipa soimaan Children of Bodomin loistava veto nimeltä Trashed, Lost & Strungout. Aloin miettimään, että mistähän Akku oikein mahtaakaan laulaa. Kuuntelen musiikkia sen takia, että tykkään siitä, miltä se kuulostaa. Sisältöjä en siitä etsi, vaan hyviä viboja. Joskus kuitenkin akateeminen mielenkiinto herää ja on kiva lukea lyriikoita. Useimmiten kyse on uteliaisuudesta, joka on tunnetusti yksi rakastettavimmista luonteenpiirteistäni.
Tässä ensiksi kuitenkin video kappaleesta. Voitte kokeilla ja kuunnella, saatteko sanoista itse selvää. Biisi on hyvä, kuten sanoin. Olen joskus haaveillut radiokanavasta, joka olisi vaihtoehto kaikelle sille mitäänsanomattomalle skeidalle, jota aallot on täynnä. Tuolla radiokanavalla soisi juurikin tämä yksi ainoa biisi ikuisesti repeatilla. Se on haaveeni, ei ehkä koskaan toteudu.
Mutta asiaan, kyse oli siis biisin sanoista. Omistan Trashedin peräti kahdessa olomuodossa, sekä EP-version että Are You Dead Yet? -pitkäsoiton, jolta viisu myös löytyy. Paha kyllä kummassakaan ei ole kappaleen sanoja bookletissa. No eiku nettiin.
Kävin parillakin sivustolla katselemassa, josko sanoja löytyisi ja löytyihän niitä. Oheisessa kuvassa on vertailtavana kahden varsin suuren sivuston sanat tälle biisille. Ihmiset ovat korvakuulolta kirjoittaneet sanat ylös ja avuliaina laittaneet ne nettiin. Hauskaa on se, että nämä kaksi versiota eivät muistuta toisiaan sitten niin yhtään. Mielestäni jo alkujen täysi erilaisuus on hyvin koomista. Ei voisi kuvitella, että kyse on samasta biisistä.
Ainoa asia, joka näitä versioita yhdistää, on se, että ne ovat molemmat täyttä non-senseä. Molemmat versiot ovat todennäköisesti yhtä kaukana totuudesta. Sillä toisaalta ei ole väliä, sillä CoB:n tuntien sanat muutenkin ovat jotain tyhjänpäiväistä. Niin se parhaimmillaan mielestäni onkin. Ääni on vain yksi instrumentti muiden joukossa ja sisällöllä ei ole väliä.
Tämä kannattaa muistaa, kun dissaa hevimiehiä saatananpalvojina ja lapsenmurhaajina. En ole varmasti ainoa, joka pitää sanoja yhdentekevinä. Timppa Rautiais -fanit, joihin karpomaisuus ja kornit riimit vetoavat, ovat sitten asia erikseen.
Joku aika sitten kuuntelin kotona musiikkia. Sattuipa soimaan Children of Bodomin loistava veto nimeltä Trashed, Lost & Strungout. Aloin miettimään, että mistähän Akku oikein mahtaakaan laulaa. Kuuntelen musiikkia sen takia, että tykkään siitä, miltä se kuulostaa. Sisältöjä en siitä etsi, vaan hyviä viboja. Joskus kuitenkin akateeminen mielenkiinto herää ja on kiva lukea lyriikoita. Useimmiten kyse on uteliaisuudesta, joka on tunnetusti yksi rakastettavimmista luonteenpiirteistäni.
Tässä ensiksi kuitenkin video kappaleesta. Voitte kokeilla ja kuunnella, saatteko sanoista itse selvää. Biisi on hyvä, kuten sanoin. Olen joskus haaveillut radiokanavasta, joka olisi vaihtoehto kaikelle sille mitäänsanomattomalle skeidalle, jota aallot on täynnä. Tuolla radiokanavalla soisi juurikin tämä yksi ainoa biisi ikuisesti repeatilla. Se on haaveeni, ei ehkä koskaan toteudu.
Mutta asiaan, kyse oli siis biisin sanoista. Omistan Trashedin peräti kahdessa olomuodossa, sekä EP-version että Are You Dead Yet? -pitkäsoiton, jolta viisu myös löytyy. Paha kyllä kummassakaan ei ole kappaleen sanoja bookletissa. No eiku nettiin.
Kävin parillakin sivustolla katselemassa, josko sanoja löytyisi ja löytyihän niitä. Oheisessa kuvassa on vertailtavana kahden varsin suuren sivuston sanat tälle biisille. Ihmiset ovat korvakuulolta kirjoittaneet sanat ylös ja avuliaina laittaneet ne nettiin. Hauskaa on se, että nämä kaksi versiota eivät muistuta toisiaan sitten niin yhtään. Mielestäni jo alkujen täysi erilaisuus on hyvin koomista. Ei voisi kuvitella, että kyse on samasta biisistä.Ainoa asia, joka näitä versioita yhdistää, on se, että ne ovat molemmat täyttä non-senseä. Molemmat versiot ovat todennäköisesti yhtä kaukana totuudesta. Sillä toisaalta ei ole väliä, sillä CoB:n tuntien sanat muutenkin ovat jotain tyhjänpäiväistä. Niin se parhaimmillaan mielestäni onkin. Ääni on vain yksi instrumentti muiden joukossa ja sisällöllä ei ole väliä.
Tämä kannattaa muistaa, kun dissaa hevimiehiä saatananpalvojina ja lapsenmurhaajina. En ole varmasti ainoa, joka pitää sanoja yhdentekevinä. Timppa Rautiais -fanit, joihin karpomaisuus ja kornit riimit vetoavat, ovat sitten asia erikseen.
tiistai 27. marraskuuta 2007
Posti on bueno
– Pois, pois postin tieltä, ennen vanhaan kuulemma huudeltiin. Silloin postia arvostettiin, tärkeiden papereiden ”nopea” perillemeno oli tärkeää. Taviksen oli aika turha haaveilla rakkausrunojen lähettelemisestä kullalleen, aika pitkään käsittääkseni posti kuljetti vain virallista tavaraa.
Nykyään postista tulee enimmäkseen vain laskuja ja mainoksia, joten sitä ei osaa arvostaa (joskin tänään sain kyllä kortin ihan Etelä-Afrikasta asti, jee!). Joskus kuitenkin huomaa, että on hyvä, että posti on luotettava ja toimii, silloin kun sitä tarvitsee.
Vaimoni on vaihdossa Neuvostojen maassa, kuten tietänette. Siis opiskelijavaihdossa, ei vaihdettavana, eho-eho. Hän asuu lähiökerrostalossa venäläisen avoparin kanssa kämppiksenä. Syyskuussa ilmoittaessaan, että hän oli päässyt perille ehjänä ja löytänyt kämppänsä, Hanna ilmoitti heti kärkeen, että osoitetta hän ei anna, koska kirjeet kuitenkin pöllittäisiin. Näin olivat kämppikset ilmoittaneet.
Syy tähän oli se, että ihmiset olettivat Euroopasta tulevien kirjeiden sisältävän rahaa tai vähintään jotain arvokasta. Jos postin iloinen väki ei häivyttäisi kirjettä, se kuulemma vietäisiin viimeistään laatikosta. Ohessa kuva rapun laatikosta. Numero 50:n hyvin ilmastoitu lokero on Hannan, Lissun ja Akun. Ei kauhean varas-turvallinen.
No, mä en olisi mä, jos mulla ei olis kahta asiaa. 1) Outoja ideoita ja B) Aikaa toteuttaa niitä. Tivasin siis osoitteen ja laitoin postia menemään. Otin pöydälläni lojuneen Tamperelaisen (outoa, ovessani kyllä lukee ”ei mainoksia”) ja leikkelin siitä setelin muotoisia suikaleita, jotka teippasin nipuksi ja sujautin kuoreen. Kuoren teippasin vielä tiukasti, jotta sitä ei niin vain auki raotettaisi. Kuoreen raapustin tuskallisesti kyrillisin kirjaimin Hannan osoitteen. Ja postiin!
Seuraavat viikot istuin kotona ja tuijotin seinää. Mitään ei tapahtunut. Kirje ei löytänyt vaimoani. Ehkä kolmen viikon kuluttua kirje kolahti lodjuun. Ja vain vähän kärsineenä. Kuoren kulma oli revitty auki. Saattaa siis olla, että joku oli kurkannut sisään. Voi vain kuvitella ihmetystä, kun kurkkija on löytänyt sisältä Tamperelaisen suikaleita. No, kulma oli teipattu kii, ja kuori toimitettu perille.
Aika hauska juttu mielestäni. Tietysti kyseessä vain yksi kokeilu, mutta onhan se aika hauska sattumus, että heti kuori tutkittiin. Totta on myös se, että not long ago, oliko se Kangasalla, joku postilainen oli varastanut arvokkaita kirjeitä. Eli sattuu sitä Suomessakin, mutta kyllä sentään posti aika luotettava on. Kiva niin.
Vertailevana tutkimuksena voidaan mainita kirje, jonka lähetin HT-tutulleni Itävaltaan. Meni perille, että holahti, eikä kuorta avattu, vaikka se sisälsi arvopostia. Kyllä Eurooppa on Eurooppa.
Nykyään postista tulee enimmäkseen vain laskuja ja mainoksia, joten sitä ei osaa arvostaa (joskin tänään sain kyllä kortin ihan Etelä-Afrikasta asti, jee!). Joskus kuitenkin huomaa, että on hyvä, että posti on luotettava ja toimii, silloin kun sitä tarvitsee.
Vaimoni on vaihdossa Neuvostojen maassa, kuten tietänette. Siis opiskelijavaihdossa, ei vaihdettavana, eho-eho. Hän asuu lähiökerrostalossa venäläisen avoparin kanssa kämppiksenä. Syyskuussa ilmoittaessaan, että hän oli päässyt perille ehjänä ja löytänyt kämppänsä, Hanna ilmoitti heti kärkeen, että osoitetta hän ei anna, koska kirjeet kuitenkin pöllittäisiin. Näin olivat kämppikset ilmoittaneet.
Syy tähän oli se, että ihmiset olettivat Euroopasta tulevien kirjeiden sisältävän rahaa tai vähintään jotain arvokasta. Jos postin iloinen väki ei häivyttäisi kirjettä, se kuulemma vietäisiin viimeistään laatikosta. Ohessa kuva rapun laatikosta. Numero 50:n hyvin ilmastoitu lokero on Hannan, Lissun ja Akun. Ei kauhean varas-turvallinen. No, mä en olisi mä, jos mulla ei olis kahta asiaa. 1) Outoja ideoita ja B) Aikaa toteuttaa niitä. Tivasin siis osoitteen ja laitoin postia menemään. Otin pöydälläni lojuneen Tamperelaisen (outoa, ovessani kyllä lukee ”ei mainoksia”) ja leikkelin siitä setelin muotoisia suikaleita, jotka teippasin nipuksi ja sujautin kuoreen. Kuoren teippasin vielä tiukasti, jotta sitä ei niin vain auki raotettaisi. Kuoreen raapustin tuskallisesti kyrillisin kirjaimin Hannan osoitteen. Ja postiin!
Seuraavat viikot istuin kotona ja tuijotin seinää. Mitään ei tapahtunut. Kirje ei löytänyt vaimoani. Ehkä kolmen viikon kuluttua kirje kolahti lodjuun. Ja vain vähän kärsineenä. Kuoren kulma oli revitty auki. Saattaa siis olla, että joku oli kurkannut sisään. Voi vain kuvitella ihmetystä, kun kurkkija on löytänyt sisältä Tamperelaisen suikaleita. No, kulma oli teipattu kii, ja kuori toimitettu perille. Aika hauska juttu mielestäni. Tietysti kyseessä vain yksi kokeilu, mutta onhan se aika hauska sattumus, että heti kuori tutkittiin. Totta on myös se, että not long ago, oliko se Kangasalla, joku postilainen oli varastanut arvokkaita kirjeitä. Eli sattuu sitä Suomessakin, mutta kyllä sentään posti aika luotettava on. Kiva niin.
Vertailevana tutkimuksena voidaan mainita kirje, jonka lähetin HT-tutulleni Itävaltaan. Meni perille, että holahti, eikä kuorta avattu, vaikka se sisälsi arvopostia. Kyllä Eurooppa on Eurooppa.
maanantai 26. marraskuuta 2007
Kertooko ne vai salaako ne?!
Koska Leena tuhosi lauantaina ottamani valokuvan pisuaarista, johon joku oli Doriksessa oksentanut, joudun jättämään vessafilosofoinnin toiseen kertaan.
Puhutaan journalismista ja hivistä. Samasta tutkimuksesta voi saada monenlaista otsikkoa.
Päivän positiivinen uutinen. Perinteiseen tapaan hyvillä uutisilla ei lehtien palstoja täytetä. Pohjoismaalaisten hiv-positiivisten elämänlaatu paranee. Tosin vielä on vähän matkaa moneen sairauteen, jos alle puolet kertovat esimerkiksi vanhemmilleen. No, eipä kai aikuisena ihan kaikesta kerrota kotiväelle, varsinkaan kun hiv ei näy päällepäin kuin ennen muinoin eli varsinaista selittelyn tarvetta ei oikein ole..
Yle kirjoittaa tutkimuksesta sivuillaan pitemmälti, mutta aihevalinta onkin negatiivinen. Ikävistä asioista kelpaa paukuttaa.
Otsikko on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. ”Hiv-potilaat salaavat tartunnan läheisiltään”. Tutkimuksen mukaan lähes jokainen kertoi kuitenkin hivistä puolisolleen. Itselleni läheisin ihminen ihminen on pitkällä pitkällä erolla vaimoni. Kaikkien ero ei ehkä ole yhtä pitkä, mutta kyllä oma puoliso on yleensä se läheisin. Miten niin siis hiv-potilaat – mielenkiintoinen termi tuo ”potilas” – salaavat sen läheisiltään?
Läheisimmille se kerrotaan, työkavereille ja muille ei. En kyllä ihmettele, kyllähän se melkoinen stigma on yhä ja varmasti on paljon punaniskajuntteja, jotka eivät uskaltaisi vessaa käyttää, jos toimistolla olisi joku hiv-positiivinen.
Hämmentävä uutinen oli tuo, että 30 prossaa kyselyyn vastanneista ilmoitti harrastaneensa suojaamatonta seksiä tartunnastaan huolimatta. Tämä siis kaiketi sen jälkeen, kun tieto taudista on tullut. Kummallista välinpitämättömyyttä. Tartuntariski – vaikka kohtalaisen pieni onkin – on aina olemassa. Ja ei kai kukaan diabetes-riskiäkään kenellekään halua? Itsekään en kyllä kondomeista oikein perusta, mutta ei varmaan olis huono idea käyttää niitä.
Puhutaan journalismista ja hivistä. Samasta tutkimuksesta voi saada monenlaista otsikkoa.
Päivän positiivinen uutinen. Perinteiseen tapaan hyvillä uutisilla ei lehtien palstoja täytetä. Pohjoismaalaisten hiv-positiivisten elämänlaatu paranee. Tosin vielä on vähän matkaa moneen sairauteen, jos alle puolet kertovat esimerkiksi vanhemmilleen. No, eipä kai aikuisena ihan kaikesta kerrota kotiväelle, varsinkaan kun hiv ei näy päällepäin kuin ennen muinoin eli varsinaista selittelyn tarvetta ei oikein ole..
Yle kirjoittaa tutkimuksesta sivuillaan pitemmälti, mutta aihevalinta onkin negatiivinen. Ikävistä asioista kelpaa paukuttaa.
Otsikko on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. ”Hiv-potilaat salaavat tartunnan läheisiltään”. Tutkimuksen mukaan lähes jokainen kertoi kuitenkin hivistä puolisolleen. Itselleni läheisin ihminen ihminen on pitkällä pitkällä erolla vaimoni. Kaikkien ero ei ehkä ole yhtä pitkä, mutta kyllä oma puoliso on yleensä se läheisin. Miten niin siis hiv-potilaat – mielenkiintoinen termi tuo ”potilas” – salaavat sen läheisiltään?
Läheisimmille se kerrotaan, työkavereille ja muille ei. En kyllä ihmettele, kyllähän se melkoinen stigma on yhä ja varmasti on paljon punaniskajuntteja, jotka eivät uskaltaisi vessaa käyttää, jos toimistolla olisi joku hiv-positiivinen.
Hämmentävä uutinen oli tuo, että 30 prossaa kyselyyn vastanneista ilmoitti harrastaneensa suojaamatonta seksiä tartunnastaan huolimatta. Tämä siis kaiketi sen jälkeen, kun tieto taudista on tullut. Kummallista välinpitämättömyyttä. Tartuntariski – vaikka kohtalaisen pieni onkin – on aina olemassa. Ja ei kai kukaan diabetes-riskiäkään kenellekään halua? Itsekään en kyllä kondomeista oikein perusta, mutta ei varmaan olis huono idea käyttää niitä.
sunnuntai 25. marraskuuta 2007
Historiaa, ra-ta-taa
Onko Suomella historiaa ilman sotaa?
Joulu lähestyy, samoin Suomen 90-vuotispäivä. Historiankirjoja tarjotaan siis pukin konttiinkin. Luinpa tänään Suuren suomalaisen kirjakerhon esitettä ja taas vähän tympäännyin. Suomi 90 vuotta -sivulla tarjolla oli 7 erilaista kirjaa.
Kirjoista yksi oli yleisteos Suomen historiasta, yksi kertomus marskin 1900-luvun alun matkasta Aasiassa ja viisi muuta kertoivat toisesta maailmansodasta. Jee, jee, Jerry Cotton. Sama ilmiö on nähtävillä jokaisena isänpäivänä myös. Suomalaisille Miehille tarjotaan Suomen historiaa, ruokalajeina ovat vuodet 1939–1945 tai Mannerheim.
En mitenkään pienimmässä määrin halua dissata noita vuosia, niiden tapahtumia ja merkitystä Suomelle, mutta joskus minua ihmetyttää, että eikö Suomella oikeasti ole muuta historiaa kuin sotahistoria? Yhä edelleen näyttää siltä, että suomalaista identiteettiä rakennetaan vain ja ainoastaan talvisodan kautta. Älytöntä.
Itse en rakenna oma kansallistunnettani sodan kautta. En voi, sillä onnekseni tiedä sodasta mitään. Olen pullamössösukupolvea. Jos joku haluaa lukea Suomen sodista, se suotakoon, mutta voisikohan joku yrittää keksiä jonkun ei-sota-aiheen, jotta voitaisiin seuraavaksi isänpäiväksi julkaista jotain muuta kuin ”uutta tietoa ja ennen julkaisemattomia valokuvamateriaalia” sisältävän Raatteen tietä käsittelevän kirjan. En minä sitäkään varmasti haluaisi tilata, mutta olisi mukava sellainen edes nähdä.
Joulu lähestyy, samoin Suomen 90-vuotispäivä. Historiankirjoja tarjotaan siis pukin konttiinkin. Luinpa tänään Suuren suomalaisen kirjakerhon esitettä ja taas vähän tympäännyin. Suomi 90 vuotta -sivulla tarjolla oli 7 erilaista kirjaa.
Kirjoista yksi oli yleisteos Suomen historiasta, yksi kertomus marskin 1900-luvun alun matkasta Aasiassa ja viisi muuta kertoivat toisesta maailmansodasta. Jee, jee, Jerry Cotton. Sama ilmiö on nähtävillä jokaisena isänpäivänä myös. Suomalaisille Miehille tarjotaan Suomen historiaa, ruokalajeina ovat vuodet 1939–1945 tai Mannerheim.
En mitenkään pienimmässä määrin halua dissata noita vuosia, niiden tapahtumia ja merkitystä Suomelle, mutta joskus minua ihmetyttää, että eikö Suomella oikeasti ole muuta historiaa kuin sotahistoria? Yhä edelleen näyttää siltä, että suomalaista identiteettiä rakennetaan vain ja ainoastaan talvisodan kautta. Älytöntä.
Itse en rakenna oma kansallistunnettani sodan kautta. En voi, sillä onnekseni tiedä sodasta mitään. Olen pullamössösukupolvea. Jos joku haluaa lukea Suomen sodista, se suotakoon, mutta voisikohan joku yrittää keksiä jonkun ei-sota-aiheen, jotta voitaisiin seuraavaksi isänpäiväksi julkaista jotain muuta kuin ”uutta tietoa ja ennen julkaisemattomia valokuvamateriaalia” sisältävän Raatteen tietä käsittelevän kirjan. En minä sitäkään varmasti haluaisi tilata, mutta olisi mukava sellainen edes nähdä.
lauantai 24. marraskuuta 2007
Jälleen Jokela
Jokelassa koettiin jälleen yksi tragedia. Tämä tapaus ei kuitenkaan ylittänyt edellisen tavoin valtakunnan uutiskynnystä. Arvatenkin joku ihminen päätti päivänsä oman käden kautta junan alle. Muistosanoiksi uhri sai kuusi riviä Hesarin nettiin. Missä ovat kollektiivisurijat?
Mitä jeesustelua siis tästä seuraa? No katsotaan. Olihan Jokelan kouluammuskelu paljon traagisempi tapaus, joten on siitä täytynyt kirjoittaa enemmän. Totta. Mutta samanlaisesta asiasta tässä tietyllä tapaa on kyse. Joku ihminen oli lopen kyllästynyt elämäänsä ja tappoi itsensä. Koululuuseri päätti tappaa viattomia ja aiheutti silmitöntä kärsimystä lukemattomille. Eilisen Jokela-uhrin kuolema aiheuttaa yhtälailla kärsimystä hänen läheisissään ja varmasti ainakin veturinkuljettajassa. Missä siis ovat tekstariketjut ja Facebook-ryhmät.
Kouluammuskelun uutisointia perusteltiin osaltaan sillä, että kun tällaisia asioita tapahtuu, niistä pitää puhua, jotta ne eivät uusiudu. Tämä on totta, asioista pitää puhua ja vastaavia tapauksia pitää yrittää ennaltaehkäistä. Totuus kuitenkin on se, että räväkkä uutisointi synnyttää copy-catteja, kuten olemme voineet nähdä. Yhtä totta on myös se, että Jokelakin unohtuu useimmilta muilta paitsi heiltä, joita se kosketti jotenkin henkilökohtaisesti. TV:n ja lööpit täyttää kyllä taas uudet tragediat ja karpeloiden avioerot. Toivottavasti kuitenkin sinä aikana, kun Jokela on ollut otsikoissa, on ehditty tehdä jotain tulevaisuuden tragedioiden välttämiseksi.
Mutta miten on, pitäisiköhän itsemurhistakin alkaa uutisoida? Itse olen vielä sitä ikäryhmää oleva mies, että itsemurhat ovat liikennekuolemien ohella suurin kuolinsyy. Suomessa tehdään itsemurhia hirvittävän paljon. En tiedä lukuja, mutta olemme maailman kärkipäätä. Tuon linkittämäni uutisen mukaan junat myöhästelivät 10-15 minuuttia yliajoa seuranneen puolen tunnin aikana. Jos ruumiiden siivoaminen on noin tehokasta, yliajoja täytyy tapahtua ihan helvetin paljon. Miksi niistä ei uutisoida? Eikö näillä uhreilla ole väliä? Uutisointia rajoitetaan kai sen takia, että ihmiset eivät saisi toimintamalleja. Vähän ontuva perustelu mielestäni. Uutisista voi saada monenlaisia tyhmiä ideoita, miksi juuri itsareita vältellään aiheena?
Itsemurhien syyt ovat muualla kuin uutisissa. Aihetta välttämällä niitä ei estetä, sen huomaa, kun katsoo tilastoja. Voitaisiinkohan uutisoinnin lisäämisellä vähentää itsemurhia? Ehkä jos itsemurhistakin puhuttaisiin yhtä paljon kuin massamurhista, niin niille voitaisiin tehdä jotain. Nykyään tämä ongelma on lakaistu maton alle, samalla kun monella muulla aiheella mässäillään ja kollektiivijeesustellaan. Oksettavaa, mielestäni.
Mitä jeesustelua siis tästä seuraa? No katsotaan. Olihan Jokelan kouluammuskelu paljon traagisempi tapaus, joten on siitä täytynyt kirjoittaa enemmän. Totta. Mutta samanlaisesta asiasta tässä tietyllä tapaa on kyse. Joku ihminen oli lopen kyllästynyt elämäänsä ja tappoi itsensä. Koululuuseri päätti tappaa viattomia ja aiheutti silmitöntä kärsimystä lukemattomille. Eilisen Jokela-uhrin kuolema aiheuttaa yhtälailla kärsimystä hänen läheisissään ja varmasti ainakin veturinkuljettajassa. Missä siis ovat tekstariketjut ja Facebook-ryhmät.
Kouluammuskelun uutisointia perusteltiin osaltaan sillä, että kun tällaisia asioita tapahtuu, niistä pitää puhua, jotta ne eivät uusiudu. Tämä on totta, asioista pitää puhua ja vastaavia tapauksia pitää yrittää ennaltaehkäistä. Totuus kuitenkin on se, että räväkkä uutisointi synnyttää copy-catteja, kuten olemme voineet nähdä. Yhtä totta on myös se, että Jokelakin unohtuu useimmilta muilta paitsi heiltä, joita se kosketti jotenkin henkilökohtaisesti. TV:n ja lööpit täyttää kyllä taas uudet tragediat ja karpeloiden avioerot. Toivottavasti kuitenkin sinä aikana, kun Jokela on ollut otsikoissa, on ehditty tehdä jotain tulevaisuuden tragedioiden välttämiseksi.
Mutta miten on, pitäisiköhän itsemurhistakin alkaa uutisoida? Itse olen vielä sitä ikäryhmää oleva mies, että itsemurhat ovat liikennekuolemien ohella suurin kuolinsyy. Suomessa tehdään itsemurhia hirvittävän paljon. En tiedä lukuja, mutta olemme maailman kärkipäätä. Tuon linkittämäni uutisen mukaan junat myöhästelivät 10-15 minuuttia yliajoa seuranneen puolen tunnin aikana. Jos ruumiiden siivoaminen on noin tehokasta, yliajoja täytyy tapahtua ihan helvetin paljon. Miksi niistä ei uutisoida? Eikö näillä uhreilla ole väliä? Uutisointia rajoitetaan kai sen takia, että ihmiset eivät saisi toimintamalleja. Vähän ontuva perustelu mielestäni. Uutisista voi saada monenlaisia tyhmiä ideoita, miksi juuri itsareita vältellään aiheena?
Itsemurhien syyt ovat muualla kuin uutisissa. Aihetta välttämällä niitä ei estetä, sen huomaa, kun katsoo tilastoja. Voitaisiinkohan uutisoinnin lisäämisellä vähentää itsemurhia? Ehkä jos itsemurhistakin puhuttaisiin yhtä paljon kuin massamurhista, niin niille voitaisiin tehdä jotain. Nykyään tämä ongelma on lakaistu maton alle, samalla kun monella muulla aiheella mässäillään ja kollektiivijeesustellaan. Oksettavaa, mielestäni.
keskiviikko 21. marraskuuta 2007
Täytettä
Ollut yllättävän vähäistä kirjoittaminen viime päivät. Ällös huolimos, arvoisa lukijani. En ole vielä hankkinut elämää (se palaa osittain n. kuukauden kuluttua), eli en ole väsymässä bloggaamiseen. Nyt ei vaan jotenkin ole ehtinyt, enkä muutamaan päivään taida olla ehtimässäkään. Siksi aikaa tässä vähän juutuubipätkää. Saa sitä aikaansa näihinkin tuhlauttua.
Ensiksi saukkoja. Olen ehkä tätä levittänyt jo sinulle aiemmin, mutta on ne aika sööttejä silti, eivätkä kärsi uusinnasta.
Lapinlahden linnut eivät ole lähimpiä ystäviäni, mutta tää pätkä on ihan jees.
Outouden ystäville hieman epäkonventionaalista musiikkia.
Ja lopuksi Aku Ankkojen kovimpia sutkauksia. Taustalle voi laittaa soimaan maistiaisen uudesta CoB:stä.
Jesh, ens kerralla muutakin kuin linkkilistaani postausta:)
Ensiksi saukkoja. Olen ehkä tätä levittänyt jo sinulle aiemmin, mutta on ne aika sööttejä silti, eivätkä kärsi uusinnasta.
Lapinlahden linnut eivät ole lähimpiä ystäviäni, mutta tää pätkä on ihan jees.
Outouden ystäville hieman epäkonventionaalista musiikkia.
Ja lopuksi Aku Ankkojen kovimpia sutkauksia. Taustalle voi laittaa soimaan maistiaisen uudesta CoB:stä.
Jesh, ens kerralla muutakin kuin linkkilistaani postausta:)
sunnuntai 18. marraskuuta 2007
FB, connecting people.
Nykyään ei lehteä voi enää avata ilman, että törmää sanaan Facebook. Ihan sama onko kyseessä Koskipuiston kukkaistutuksia käsittelevä uutinen vai Kataista arvosteleva kolumni, FB on mukana.
Täytyy sanoa, että ei se kovin ihmeellinen härpäke loppuviimein ole tuo FB. Häviää yhteisöllisyydessään monessa kohtaa esmes Hattrickille mielestäni. FB mainostaa itseään, että se on ”a social utility that connects you with the people around you.” On parempiakin kommunikaatiotapoja, mutta FB sai yhden pisteen eilen.
Heh, aika hassua, tähän tarinaani näyttävät liittyvän blogikaverini, joten voin linkittää heitäkin taas. Päivemmällä olin Joonaaksen kanssa katsomassa fudista. Se ei nyt liity asiaan, muuta kuin että menin sieltä kotiin. Matkalla mietin, että olisiko ollut tarvetta kysäistä, josko Annaa olisi bisse kiinnostanut iltasella. Vähän olimme asiasta nimittäin puhuneet mesessä. No, en kysynyt.
Sen sijaan tulin kotiin ja sain kuningasajatuksen. Jumitin itseni sohvan nurkkaan ja aloin lukemaan John Irvingiä. Pitkästä aikaa. Ehtaa Johnia, alle 20 sivua ja jo oli miehen naama naisen haaroissa. Kuuntelin musiikkia tietokoneelta ja jotenkin, en muista mistä se alkoi, päädyimme kirjoittelemaan meseen Annan kanssa. Ja keskustelimme osin myös Facebookista – totta kai.
FB:n yksi perusominaisuuksiahan on tää status-juttu. Ihan hauska juttu kai, vaikka useimmiten – tervettä kyllä – ilmoitukset ovat monta päivää vanhoja. Huomasin Annan tuoreeksi kommentiksi, että hän oli ”feeling blue”. Kysäisin, että mikäs nyt niin blueksi on pistänyt. Ei onneksi mitään vakavaa. Kuitenkin, kun itsekin olin vielä vähän SNAFU, kuten statukseni kertoi, kysäisin, josko kaltsu Annalle maistuisi. Ajattelin, että vähän bluen seura voisi olla hyvää lievästi SNAFUlle. Ja olihan se.
Mutta siis mietinpä vaan, että tuskinpa olisin tullut kysyneeksi Annaa kaltsulle ilman FB:tä. Olisin jäänyt kotiin lukemaan kirjaa sen sijaan. Ei huono vaihtoehto sekään, mutta ehkä piirun verran paremmalla tuulella olin nukkumaan mennessäni, kun olin Annan seurassa Irvingin sijaan. Mutta pointtina siis se, että FB saattaa konnektoida sut ympärillä oleviesi ihmisten kanssa.
Olipas pointitonta sepostusta. No, sainpa ainakin linkitellä sivustoja.
Täytyy sanoa, että ei se kovin ihmeellinen härpäke loppuviimein ole tuo FB. Häviää yhteisöllisyydessään monessa kohtaa esmes Hattrickille mielestäni. FB mainostaa itseään, että se on ”a social utility that connects you with the people around you.” On parempiakin kommunikaatiotapoja, mutta FB sai yhden pisteen eilen.
Heh, aika hassua, tähän tarinaani näyttävät liittyvän blogikaverini, joten voin linkittää heitäkin taas. Päivemmällä olin Joonaaksen kanssa katsomassa fudista. Se ei nyt liity asiaan, muuta kuin että menin sieltä kotiin. Matkalla mietin, että olisiko ollut tarvetta kysäistä, josko Annaa olisi bisse kiinnostanut iltasella. Vähän olimme asiasta nimittäin puhuneet mesessä. No, en kysynyt.
Sen sijaan tulin kotiin ja sain kuningasajatuksen. Jumitin itseni sohvan nurkkaan ja aloin lukemaan John Irvingiä. Pitkästä aikaa. Ehtaa Johnia, alle 20 sivua ja jo oli miehen naama naisen haaroissa. Kuuntelin musiikkia tietokoneelta ja jotenkin, en muista mistä se alkoi, päädyimme kirjoittelemaan meseen Annan kanssa. Ja keskustelimme osin myös Facebookista – totta kai.
FB:n yksi perusominaisuuksiahan on tää status-juttu. Ihan hauska juttu kai, vaikka useimmiten – tervettä kyllä – ilmoitukset ovat monta päivää vanhoja. Huomasin Annan tuoreeksi kommentiksi, että hän oli ”feeling blue”. Kysäisin, että mikäs nyt niin blueksi on pistänyt. Ei onneksi mitään vakavaa. Kuitenkin, kun itsekin olin vielä vähän SNAFU, kuten statukseni kertoi, kysäisin, josko kaltsu Annalle maistuisi. Ajattelin, että vähän bluen seura voisi olla hyvää lievästi SNAFUlle. Ja olihan se.
Mutta siis mietinpä vaan, että tuskinpa olisin tullut kysyneeksi Annaa kaltsulle ilman FB:tä. Olisin jäänyt kotiin lukemaan kirjaa sen sijaan. Ei huono vaihtoehto sekään, mutta ehkä piirun verran paremmalla tuulella olin nukkumaan mennessäni, kun olin Annan seurassa Irvingin sijaan. Mutta pointtina siis se, että FB saattaa konnektoida sut ympärillä oleviesi ihmisten kanssa.
Olipas pointitonta sepostusta. No, sainpa ainakin linkitellä sivustoja.
lauantai 17. marraskuuta 2007
Hevi on paskimmillaan tosi perseestä
Muutamia esimerkkinimiä biiseistä.
The Scourger:
In the Hour of Ruin
Never Bury the Hatchet
Beyond Judas
ja sokerina pohjalla: A Dark Invitation to Armageddon
Godsplague:
Good as Hell
Tomorrow in the End
We’re Here to Die
ja pari löysää Pantera-coveria.
Eihän noista biiseistä keikalla saanut selkoa ”miehekkään örinäspiikkauksen” takia. Jännä, että ne kaikki lähti poikkeuksetta samalla:) Biisien sisällöillä oli eroa on yhtä vähän kuin Kotiteollisuuden tuotannolla ja mikä pahinta, ne olivat tylsiä. Pahinta oli kuitenkin tauot biisien välillä. Us-ko-mat-to-man paskoja välispiikkejä, joissa molemmat bändit mm. korostivat sitä, että heillä on kakkaa housussa. Godsplague myös kehotti yleisöä nuolemaan pimppiä illan aikana… Ei näin! Ei todellakaan näin!
Kaksi 45 minuutin settiä tuntui 3-tuntiselta savotalta. Hetken luulin kuolleeni matkalla auto-onnettomuudessa ja joutuneeni helvettiin, jossa paskaa musaa vain tulee ja tulee ämyreistä. Kyllä ne onneksi lopettivat jossain vaiheessa, mutta vielä loppuhuipentumana Godplaquen soitinpojat tulivat alasti hyppimään lavalle illan ainoan hyvän bändin Profane Omenin viimeisen biisin aikana. Jos ei osaa tehdä musaa, niin pidetään ne housut jalassa ja pysytään bäkkärillä. Vaikka onhan se vaikeaa, kun teinipissisnousuhumala iskee päälle ja täytyy olla äijämäisesti pippeli paljaana.
Tällaista siis 17.11.2007 Hellässä. Onneksi paikalla oli myös JussiPohjolanKaupungista kotoisin oleva Profane Omen veivaamassa. Se oli hyvä.
Mutta jos joku väittää, että paskimmillaankin hevin on parasta, hän vastaa siitä minulle!
The Scourger:
In the Hour of Ruin
Never Bury the Hatchet
Beyond Judas
ja sokerina pohjalla: A Dark Invitation to Armageddon
Godsplague:
Good as Hell
Tomorrow in the End
We’re Here to Die
ja pari löysää Pantera-coveria.
Eihän noista biiseistä keikalla saanut selkoa ”miehekkään örinäspiikkauksen” takia. Jännä, että ne kaikki lähti poikkeuksetta samalla:) Biisien sisällöillä oli eroa on yhtä vähän kuin Kotiteollisuuden tuotannolla ja mikä pahinta, ne olivat tylsiä. Pahinta oli kuitenkin tauot biisien välillä. Us-ko-mat-to-man paskoja välispiikkejä, joissa molemmat bändit mm. korostivat sitä, että heillä on kakkaa housussa. Godsplague myös kehotti yleisöä nuolemaan pimppiä illan aikana… Ei näin! Ei todellakaan näin!
Kaksi 45 minuutin settiä tuntui 3-tuntiselta savotalta. Hetken luulin kuolleeni matkalla auto-onnettomuudessa ja joutuneeni helvettiin, jossa paskaa musaa vain tulee ja tulee ämyreistä. Kyllä ne onneksi lopettivat jossain vaiheessa, mutta vielä loppuhuipentumana Godplaquen soitinpojat tulivat alasti hyppimään lavalle illan ainoan hyvän bändin Profane Omenin viimeisen biisin aikana. Jos ei osaa tehdä musaa, niin pidetään ne housut jalassa ja pysytään bäkkärillä. Vaikka onhan se vaikeaa, kun teinipissisnousuhumala iskee päälle ja täytyy olla äijämäisesti pippeli paljaana.
Tällaista siis 17.11.2007 Hellässä. Onneksi paikalla oli myös JussiPohjolanKaupungista kotoisin oleva Profane Omen veivaamassa. Se oli hyvä.
Mutta jos joku väittää, että paskimmillaankin hevin on parasta, hän vastaa siitä minulle!
torstai 15. marraskuuta 2007
Rikos ja rangaistus
Joskus tuntuu, että oma yläaste- ja lukioaikani oli kovin tylsää. Ainakin koulussani rangaistuksia jaeltiin vähemmän kuin ennen, sen huomasin tänään lukiessani Tampereen reaalilyseon viime vuosisadan alun opettajankokouspöytäkirjoja. Siis tein graduani. Ohessa on muutama esimerkki tässä pelkästään pojille tarkoitetussa koulussa käsitellyistä rikkomuksista. Vuosiluokan olen muuttanut nykysysteemin mukaiseksi.
Case1: Syksyllä 1900 käsiteltiin tapaus, jossa eräs kahdeksannen luokan oppilas oli ollut polkupyörämatkalla toverinsa kanssa ja nauttinut matkalla alkoholia. Punssia ainakin. Rangaistus: Erotettiin koulusta 1,5 kuukaudeksi.
Case2: Lukion ensimmäistä luokkaa käynyttä poikaa epäiltiin vuonna 1902 siitä, että hän oli käynyt kaupungilla kahvilassa, jossa anniskeltiin myös miedompia alkoholijuomia. Asiaa alettiin tutkia ja todettiin, että rikkomuksia oli muitakin. Kävi mm. ilmi, että hän oli kotonaan tovereilleen tarjonnut olutta, josta ”oli tullut liikutetuksi eli ainakin tavallista enemmän iloiseksi.” Rangaistus: Erotettiin koulusta reiluksi kolmeksi kuukaudeksi.
Case3: Syksyllä 1907 tutkittiin epäilyä siitä, että lukiolaispoika olisi kahdesti ahdistellut 10-vuotiasta tyttöä. Ensimmäisellä kertaa hänen sanottiin pistäneen kätensä tytön vaatteiden alle, mistä tyttö oli järkyttynyt. Jälkimmäisellä kertaa poika oli ehtinyt vain laittaa kätensä tytön olkapäälle, kun tyttö oli huutanut ja poika paennut paikalta. Asiaa tutkittiin ja vedoten mm. tytön reaktioon, kun poika vietiin hänelle nähtäväksi, poika todettiin syylliseksi. Myöntämällä teon poika olisi saanut pienemmän rangaistuksen. Poika kuitenkin kiisti asian loppuun asti. Rangaistus: Erotettiin koulusta.
Case4: Ehkä mielenkiintoisin tapaus on keväältä 1904. Tämä sattui kahden tamperelaisen oppikoulun välillä. Lukiolaispoika oli erotettu monen rötöksen jälkeen koulusta. Hän oli tämän jälkeen ilmoittautunut yksityisoppilaaksi (pappa betalar) toiseen kouluun ja jatkanut opiskelujaan. Poika kuitenkin jatkoi kepulipeliään. Toiselta oppilaalta saadun nimettömän ilmiannon jälkeen kävi ilmi, että oppilas itse ei ollutkaan käynyt koulua uudessa opinahjossaan, vaan saanut suostuteltua erään toisen pojan esittämään häntä. Rangaistus: En jaksanut perehtyä, mutta eiköhän sieltä kenkää tullut itse kullekin.
Tässä oli parhaimmat päältä pelkästään reaalilyseosta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Tampereella oli muitakin oppikouluja. Ennen oli kova meno. Valeoppilaita, nimettömiä ilmiantoja, ”tavallista suurempaa iloisuutta”... Niinku parhaimmastakin agenttielokuvasta. Allekirjoittaneen lukiossa saama ”virallinen varoitus” on aika köykäistä tähän verrattuna.
Lisähuomio vielä. Vuonna 1910 keskusteltiin reaalilyseossa mahdollisuudesta harjoittaa voimistelua alasti. Vilustumisvaaran ja vastaavien takia alastomuusideasta luovuttiin. Mutta asiasta edes keskusteltiin, miettikääpä sitä. Kuinka moni piti kouluaikoina voimistelusta? Ainakin allekirjoittaneen (olen rautakanki) mielestä se oli ihan persiistä. Mutta eipä tarvinnut ainakaan munasilteen kekkuloida!
Ennen oli kova meno.
Case1: Syksyllä 1900 käsiteltiin tapaus, jossa eräs kahdeksannen luokan oppilas oli ollut polkupyörämatkalla toverinsa kanssa ja nauttinut matkalla alkoholia. Punssia ainakin. Rangaistus: Erotettiin koulusta 1,5 kuukaudeksi.
Case2: Lukion ensimmäistä luokkaa käynyttä poikaa epäiltiin vuonna 1902 siitä, että hän oli käynyt kaupungilla kahvilassa, jossa anniskeltiin myös miedompia alkoholijuomia. Asiaa alettiin tutkia ja todettiin, että rikkomuksia oli muitakin. Kävi mm. ilmi, että hän oli kotonaan tovereilleen tarjonnut olutta, josta ”oli tullut liikutetuksi eli ainakin tavallista enemmän iloiseksi.” Rangaistus: Erotettiin koulusta reiluksi kolmeksi kuukaudeksi.
Case3: Syksyllä 1907 tutkittiin epäilyä siitä, että lukiolaispoika olisi kahdesti ahdistellut 10-vuotiasta tyttöä. Ensimmäisellä kertaa hänen sanottiin pistäneen kätensä tytön vaatteiden alle, mistä tyttö oli järkyttynyt. Jälkimmäisellä kertaa poika oli ehtinyt vain laittaa kätensä tytön olkapäälle, kun tyttö oli huutanut ja poika paennut paikalta. Asiaa tutkittiin ja vedoten mm. tytön reaktioon, kun poika vietiin hänelle nähtäväksi, poika todettiin syylliseksi. Myöntämällä teon poika olisi saanut pienemmän rangaistuksen. Poika kuitenkin kiisti asian loppuun asti. Rangaistus: Erotettiin koulusta.
Case4: Ehkä mielenkiintoisin tapaus on keväältä 1904. Tämä sattui kahden tamperelaisen oppikoulun välillä. Lukiolaispoika oli erotettu monen rötöksen jälkeen koulusta. Hän oli tämän jälkeen ilmoittautunut yksityisoppilaaksi (pappa betalar) toiseen kouluun ja jatkanut opiskelujaan. Poika kuitenkin jatkoi kepulipeliään. Toiselta oppilaalta saadun nimettömän ilmiannon jälkeen kävi ilmi, että oppilas itse ei ollutkaan käynyt koulua uudessa opinahjossaan, vaan saanut suostuteltua erään toisen pojan esittämään häntä. Rangaistus: En jaksanut perehtyä, mutta eiköhän sieltä kenkää tullut itse kullekin.
Tässä oli parhaimmat päältä pelkästään reaalilyseosta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Tampereella oli muitakin oppikouluja. Ennen oli kova meno. Valeoppilaita, nimettömiä ilmiantoja, ”tavallista suurempaa iloisuutta”... Niinku parhaimmastakin agenttielokuvasta. Allekirjoittaneen lukiossa saama ”virallinen varoitus” on aika köykäistä tähän verrattuna.
Lisähuomio vielä. Vuonna 1910 keskusteltiin reaalilyseossa mahdollisuudesta harjoittaa voimistelua alasti. Vilustumisvaaran ja vastaavien takia alastomuusideasta luovuttiin. Mutta asiasta edes keskusteltiin, miettikääpä sitä. Kuinka moni piti kouluaikoina voimistelusta? Ainakin allekirjoittaneen (olen rautakanki) mielestä se oli ihan persiistä. Mutta eipä tarvinnut ainakaan munasilteen kekkuloida!
Ennen oli kova meno.
keskiviikko 14. marraskuuta 2007
Insinöörien sanavarastosta
Suru.
Puru.
Pupu.
Sust.
Purt.
Surv.
Stru.
Rust.
Supu.
Nämä sanat antaa nokialaiseni ennustava tekstinsyöttö, kun painaa tekstaria näpytellessään 7 8 7 8. Ennustava tekstinsyöttö ei ole mielestäni pöllömpi. Koskaanhan ei siellä kaikkia sanoja voi olla, mutta tärkeimmät sieltä yleensä löytyy.
7 8 7 8 on poikkeus. Pitkä lista sanoja löytyy, mutta tärkein puuttuu. Sanan lisääminen sanakirjaan ei juuri hyödytä, kun lisätty sanaa menee listan viimeiseksi. Sen saamiseksi pitäisi siis näpytellä 7 8 7 8 * * * * * * * * *. Liian vaikeaa.
Kukakohan on valinnut sanat laitteeseen. Tuskin mikään insinööri, mutta syytän silti heitä. Ainoastaan insinööri voisi olla niin teknillinen ajatuksiltaan, että jättäisi sanakirjasta pois sanan ”pusu”.
Puru.
Pupu.
Sust.
Purt.
Surv.
Stru.
Rust.
Supu.
Nämä sanat antaa nokialaiseni ennustava tekstinsyöttö, kun painaa tekstaria näpytellessään 7 8 7 8. Ennustava tekstinsyöttö ei ole mielestäni pöllömpi. Koskaanhan ei siellä kaikkia sanoja voi olla, mutta tärkeimmät sieltä yleensä löytyy.
7 8 7 8 on poikkeus. Pitkä lista sanoja löytyy, mutta tärkein puuttuu. Sanan lisääminen sanakirjaan ei juuri hyödytä, kun lisätty sanaa menee listan viimeiseksi. Sen saamiseksi pitäisi siis näpytellä 7 8 7 8 * * * * * * * * *. Liian vaikeaa.
Kukakohan on valinnut sanat laitteeseen. Tuskin mikään insinööri, mutta syytän silti heitä. Ainoastaan insinööri voisi olla niin teknillinen ajatuksiltaan, että jättäisi sanakirjasta pois sanan ”pusu”.
maanantai 12. marraskuuta 2007
Taru vs. Totuus
Eilen elämä jälleen tarjoili hauskoja tilanteitaan. Muistanette tämän tarinan. Kirjoitin tarinan illasta, joka alkoi Kustaa III:stä ja päätyi panemiseksi Peltsulla. Lue vanha postaus, niin ymmärrät.
No, eilen oltiin kaverini ja hänen kaverinsa kanssa menossa olusille. Halusimme Duvelia ja päädyimme Kustaaseen. Sattumalta istuimme juurikin siihen loosiin, jonka olin tarinoidessani kuvitellut. Hauskaa kyllä, laskin takamukseni sentilleen samaan kohtaan, jonka olin sieluni silmin nähnyt. Sitten tajusin vielä tärkeimmän. Olin tullut Kustaaseen oluelle Laurin, toisen peltolammilaisen kaverini, kanssa. Hymyilin yksin kuin hullu.
Toisin kuin tarinassa, meitä oli pöydässä kolme miestä ja perjantain sijaan oli lauantai, mutta tilanne oli suht samanlainen. Minua jännitti. Minkälainen olisi todellinen ilta Kustaassa.
Saimme aluksi istua pitkään keskenämme ja keskityimme oluen hölimiseen ja höpöttämiseen. Jossain vaiheessa pöytäämme pyysi saada istua joku humalainen mies. Ei hoitsuista siis tietoakaan. Luonnollisesti suostuimme. Kaveri oli joku reilu kolmekymppinen ja sen verran sumussa, että siitä oli vaikea sanoa, mitä se halusi. Toivoin, että vain istua, eikä kaveraata. Siinä se huojui ja pariin otteeseen sanoi jotain. En kuullut, ei kiinnostanut.
Kaveri onneksi tajusi lähteä pois aikansa huojuttuaan. Istuskelimme ohrapirtelöt ja napostelupähkinät edessämme ja paransimme maailmaa edelleen. Paikka alkoi täyttyä väestä, kohta joku tarvitsisi vapaita istuimia loosisamme. Näin kävi. Kaksi tyttöä tuli kysymään, oliko loosin tyhjä puoli vapaa. Mietin, josko nämä olisivat jo sairaanhoitajia. Eivät todennäköisesti, olivat vähän nuoria ehkä. Siis korkeintaan hoitsuopiskelijoita.
Sanoimme, että vapaata oli ja tytöt lähtivät hakemaan kamujaan. Kohta loosissa istui viisi nuorta naista ja nuori mies, jolla oli vakava pukeutumisongelma. Pukeutumisongelmaisia olikin liikkeellä taas ihan riittävästi. Tää kaveri oli tätä ”valkoinen neekeri” -osastoa. Ei näin. Naisilla oli omat ongelmansa vaatetuksessa. Se ainoa nainen, jonka rintoja en nähnyt, esitteli mustia rintaliivejään enemmän kuin tarpeeksi. Ilmeisesti peittävyys on out.
Joka tapauksessa tarinan kannalta juoni pysyi kasassa. Pöydässä oli tarpeeksi miehettömiä naisia kaikille kolmelle meikäläiselle. Tässä vaiheessa emme kuitenkaan alkaneet tehdä kehenkään tuttavuutta. Meillä oli omat tyttömme mielessä. Jatkoimme jutustelua pojissa keskenämme. Joimme olutta ja mietimme, josko vaihtaisimme paikkaa. (Sohosta sais hyviä sidukoita:) ) Emme kuitenkaan jaksaneet kävellä minnekään, vaan otimme lisää olutta, fisut ja lisää pähkinöitä. Jossain vaiheessa lähdimme kotiin ja kotona hajotin kaapin oven (vika rakentajassa, ei minussa). Perussettiä siis.
Mitä tästä sitten? No ei pal mittää, kunhan kirjoittelin jotain muutakin kuin kuoleman vakavaa asiaa. Yksi asia jäi kuitenkin mieleeni. En istunut loosin tyttösten vieressä, vaan välissä oli Lauri. Etäisyyttä oli siis jotain pari metriä. Musiikin ja hölinän tuottama meteli oli kuitenkin niin kova, että en olisi millään voinut kuunnella naisväen puhetta. Tarinassani oli ollut virhe; keskusteluun yhtyminen ei olisi ollut mitenkään helppoa. Baareissa on siis musa liian kovalla, tähän on saatava muutos. Toimisi pelimiesten lisäksi myös meille ukkomiehille, niin ei tarvis kavereiden kanssa keskustella huutaen.
Lopuksi vielä sarjista keventämään. Nauroin V&W:lle pitkästä aikaa viime viikolla. Juba on mennyt alaspäin, mutta tässä oli oivallusta. Tätähän se on.
No, eilen oltiin kaverini ja hänen kaverinsa kanssa menossa olusille. Halusimme Duvelia ja päädyimme Kustaaseen. Sattumalta istuimme juurikin siihen loosiin, jonka olin tarinoidessani kuvitellut. Hauskaa kyllä, laskin takamukseni sentilleen samaan kohtaan, jonka olin sieluni silmin nähnyt. Sitten tajusin vielä tärkeimmän. Olin tullut Kustaaseen oluelle Laurin, toisen peltolammilaisen kaverini, kanssa. Hymyilin yksin kuin hullu.
Toisin kuin tarinassa, meitä oli pöydässä kolme miestä ja perjantain sijaan oli lauantai, mutta tilanne oli suht samanlainen. Minua jännitti. Minkälainen olisi todellinen ilta Kustaassa.
Saimme aluksi istua pitkään keskenämme ja keskityimme oluen hölimiseen ja höpöttämiseen. Jossain vaiheessa pöytäämme pyysi saada istua joku humalainen mies. Ei hoitsuista siis tietoakaan. Luonnollisesti suostuimme. Kaveri oli joku reilu kolmekymppinen ja sen verran sumussa, että siitä oli vaikea sanoa, mitä se halusi. Toivoin, että vain istua, eikä kaveraata. Siinä se huojui ja pariin otteeseen sanoi jotain. En kuullut, ei kiinnostanut.
Kaveri onneksi tajusi lähteä pois aikansa huojuttuaan. Istuskelimme ohrapirtelöt ja napostelupähkinät edessämme ja paransimme maailmaa edelleen. Paikka alkoi täyttyä väestä, kohta joku tarvitsisi vapaita istuimia loosisamme. Näin kävi. Kaksi tyttöä tuli kysymään, oliko loosin tyhjä puoli vapaa. Mietin, josko nämä olisivat jo sairaanhoitajia. Eivät todennäköisesti, olivat vähän nuoria ehkä. Siis korkeintaan hoitsuopiskelijoita.
Sanoimme, että vapaata oli ja tytöt lähtivät hakemaan kamujaan. Kohta loosissa istui viisi nuorta naista ja nuori mies, jolla oli vakava pukeutumisongelma. Pukeutumisongelmaisia olikin liikkeellä taas ihan riittävästi. Tää kaveri oli tätä ”valkoinen neekeri” -osastoa. Ei näin. Naisilla oli omat ongelmansa vaatetuksessa. Se ainoa nainen, jonka rintoja en nähnyt, esitteli mustia rintaliivejään enemmän kuin tarpeeksi. Ilmeisesti peittävyys on out.
Joka tapauksessa tarinan kannalta juoni pysyi kasassa. Pöydässä oli tarpeeksi miehettömiä naisia kaikille kolmelle meikäläiselle. Tässä vaiheessa emme kuitenkaan alkaneet tehdä kehenkään tuttavuutta. Meillä oli omat tyttömme mielessä. Jatkoimme jutustelua pojissa keskenämme. Joimme olutta ja mietimme, josko vaihtaisimme paikkaa. (Sohosta sais hyviä sidukoita:) ) Emme kuitenkaan jaksaneet kävellä minnekään, vaan otimme lisää olutta, fisut ja lisää pähkinöitä. Jossain vaiheessa lähdimme kotiin ja kotona hajotin kaapin oven (vika rakentajassa, ei minussa). Perussettiä siis.
Mitä tästä sitten? No ei pal mittää, kunhan kirjoittelin jotain muutakin kuin kuoleman vakavaa asiaa. Yksi asia jäi kuitenkin mieleeni. En istunut loosin tyttösten vieressä, vaan välissä oli Lauri. Etäisyyttä oli siis jotain pari metriä. Musiikin ja hölinän tuottama meteli oli kuitenkin niin kova, että en olisi millään voinut kuunnella naisväen puhetta. Tarinassani oli ollut virhe; keskusteluun yhtyminen ei olisi ollut mitenkään helppoa. Baareissa on siis musa liian kovalla, tähän on saatava muutos. Toimisi pelimiesten lisäksi myös meille ukkomiehille, niin ei tarvis kavereiden kanssa keskustella huutaen.
Lopuksi vielä sarjista keventämään. Nauroin V&W:lle pitkästä aikaa viime viikolla. Juba on mennyt alaspäin, mutta tässä oli oivallusta. Tätähän se on.
lauantai 10. marraskuuta 2007
Hevi tekee tappajan
Jokelan tapahtumat ovat herättäneet keskustelua siitä, miksi moista tapahtui. Hyvä niin. Kaikki keskustelu on varmasti hyvästä, sillä ongelmat ovat vaikeita. Yksi – ei yllättävä – haara on ollut keskustelu siitä, miten erilainen väkivaltaviihde on mahtanut vaikuttaa Jokelan luuserin murhiin. Tässä – ja aiemmissa keskusteluissa aiheesta – on yksi mielenkiintoinen piirre.
I steal your soul
And carve a hole right where your heart once used to be
I watch you die
I hear you cry
It fills my soul with such delight
(Bloodbath: Cry My Name)
Väkivaltainen tv-viihde, netti, väkivaltaiset tietokonepelit, vihaa tihkuva hevimusiikki. Nämä ovat useimmiten syytettyjen penkillä. Viimeksi luin päätoimittaja Apusen kirjoituksen Aamulehdestä, jossa hän peräänkuulutti vihaisen hevimusiikin levittäjien vastuuta. Hän ei itse moista musiikkia ymmärtänyt ja kehotti meitä käymään taisteluun sitä vastaan. Näin se aina menee, sitä syytetään, mistä itse pidetä.
On this Day of Redemption I've decided to forgive myself
All this pain will soon be gone
I open myself and let my blood dye the floor
Death arrives with a smile
(Norther: Day of Redemption)
Itse en pidä hevimusiikkia syyllisenä, vaikka lyriikat monesti tihkuvat ties mitä. Ei yllätä, sillä itse pidän raskaasta musiikista. Esim. väkivaltaisilla tietokonepeleillä voi olla pieni vaikutus mielestäni. Ei yllätä, sillä en itse pelaa moisia. En kuitenkaan usko, että mikään edellä mainituista on tärkeimmässä roolissa. Ensin menee ampujalta järki, sitten vasta sitä alkaa heviä kuunnellessaan tai tietokonetta pelatessaan kuvitella tappamista. Ja hullu voi kuvitella tappamista vaikka Poppalooran tahtiin, siihen ei tarvita tuplabasareita. Mielestäni Apusen ja kumppanien vastuu on suurempi kuin Alexi Laihon ja Lindroosin Peten.
I'd give anything to batter you down,
All the way to 6 feet under
And why on earth should I stop until
I see your fucking ass drop
(Children of Bodom: You’re Better Off Dead)
Lehdistön revittely aiheesta on mielestäni kyseenalaista. Kuinka paljon tarvitsemme tietoa tästä keissistä? Tarvitsemme kyllä, mutta liika on liikaa. Ensinnäkin viikkojen revittely on juuri sitä, mitä tekijä halusi. Ymmärtääkseni yksi motiivi itsemurhiin on se, että sillä uhrit ajattelevat, että he saavat muut ihmiset katumaan. Ja näin käy. Tämä varmasti on yksi syy siihen, että itsemurhia ei uutisoida. Näinhän on, milloin itsari oli viimeksi lööpeissä? Tällä tietysti haetaan sitä, että sairaille ihmisille ei anneta mallia. Ihan hyvä varmasti, vaikka se toisaalta tietysti lakaisee ongelmia maton alle.
Violence is not an aberration, it's a rule.
Dying beyond the pale.
Your beatings will continue until my morale improves.
I don't hate you, I'm just removing an enemy.
Remorse is for the dead, my enemy.
Remorse is for the dead.
(Lamb of God: Remorse Is for the Dead)
Pitäisikö vaikenemista harjoittaa muutenkin? Ainakin uutisointi tällaisista tapauksista voisi olla rajoitetumpaa. Ei anneta näille luusereilla sitä huomiota, jonka he haluavat. Eikä anneta mallia muille sairaille. Mitenkä ihan sattumalta nää ampumatapaukset ovat usein kouluilla, eikä esim. nuorisotalolla tai ostoskeskuksissa? Kosto tutuille yms. on oma merkityksensä, mutta olisko mallilla myöskin oma vaikutuksensa? Ei hevi saa kenenkään päähän ajatusta lähteä ampumaan koulukavereita. Aamulehden lukeminen voi antaa.
”Tälle käytävälle päättyi kuusi elämää”
(Aamulehti 10.11.2007)
Tarvitsemmeko me oikeasti tätä tietoa kuvien kanssa? Tälle käytävälle he kuolivat, voit kuvitella mielessäsi veriset ruumiit tuohon. Poliisi ei halunnut tiedotusvälineille kertoa, mihin luuserimurhaaja tappoi itsensä. Mielestäni se on ihan turha tieto. Toimittaja sai sen kuitenkin selville ja oli varsin tyytyväinen itseensä. Jes, nyt tiedämme, missä suomen koulumurhaaja nro 1 nieli luodin. Jee!! Kartasta voit myös seurata murhaajan liikkeitä ja voit lukea myös hänen virheistään. Hanki itse enemmän lippaita ja ota helpommin syttyvää bensaa mukaan, jos haluat polttaa koulusi massamurhasi jälkeen. Ohjeet tarjosi Matti Apunen.
Älä kuitenkaan kuuntele heviä juttua lukiessasi, sillä susta saattaa tulla murhaaja!
(Now playing: Dimmu Borgir – The Insight and the Catharsis)
I steal your soul
And carve a hole right where your heart once used to be
I watch you die
I hear you cry
It fills my soul with such delight
(Bloodbath: Cry My Name)
Väkivaltainen tv-viihde, netti, väkivaltaiset tietokonepelit, vihaa tihkuva hevimusiikki. Nämä ovat useimmiten syytettyjen penkillä. Viimeksi luin päätoimittaja Apusen kirjoituksen Aamulehdestä, jossa hän peräänkuulutti vihaisen hevimusiikin levittäjien vastuuta. Hän ei itse moista musiikkia ymmärtänyt ja kehotti meitä käymään taisteluun sitä vastaan. Näin se aina menee, sitä syytetään, mistä itse pidetä.
On this Day of Redemption I've decided to forgive myself
All this pain will soon be gone
I open myself and let my blood dye the floor
Death arrives with a smile
(Norther: Day of Redemption)
Itse en pidä hevimusiikkia syyllisenä, vaikka lyriikat monesti tihkuvat ties mitä. Ei yllätä, sillä itse pidän raskaasta musiikista. Esim. väkivaltaisilla tietokonepeleillä voi olla pieni vaikutus mielestäni. Ei yllätä, sillä en itse pelaa moisia. En kuitenkaan usko, että mikään edellä mainituista on tärkeimmässä roolissa. Ensin menee ampujalta järki, sitten vasta sitä alkaa heviä kuunnellessaan tai tietokonetta pelatessaan kuvitella tappamista. Ja hullu voi kuvitella tappamista vaikka Poppalooran tahtiin, siihen ei tarvita tuplabasareita. Mielestäni Apusen ja kumppanien vastuu on suurempi kuin Alexi Laihon ja Lindroosin Peten.
I'd give anything to batter you down,
All the way to 6 feet under
And why on earth should I stop until
I see your fucking ass drop
(Children of Bodom: You’re Better Off Dead)
Lehdistön revittely aiheesta on mielestäni kyseenalaista. Kuinka paljon tarvitsemme tietoa tästä keissistä? Tarvitsemme kyllä, mutta liika on liikaa. Ensinnäkin viikkojen revittely on juuri sitä, mitä tekijä halusi. Ymmärtääkseni yksi motiivi itsemurhiin on se, että sillä uhrit ajattelevat, että he saavat muut ihmiset katumaan. Ja näin käy. Tämä varmasti on yksi syy siihen, että itsemurhia ei uutisoida. Näinhän on, milloin itsari oli viimeksi lööpeissä? Tällä tietysti haetaan sitä, että sairaille ihmisille ei anneta mallia. Ihan hyvä varmasti, vaikka se toisaalta tietysti lakaisee ongelmia maton alle.
Violence is not an aberration, it's a rule.
Dying beyond the pale.
Your beatings will continue until my morale improves.
I don't hate you, I'm just removing an enemy.
Remorse is for the dead, my enemy.
Remorse is for the dead.
(Lamb of God: Remorse Is for the Dead)
Pitäisikö vaikenemista harjoittaa muutenkin? Ainakin uutisointi tällaisista tapauksista voisi olla rajoitetumpaa. Ei anneta näille luusereilla sitä huomiota, jonka he haluavat. Eikä anneta mallia muille sairaille. Mitenkä ihan sattumalta nää ampumatapaukset ovat usein kouluilla, eikä esim. nuorisotalolla tai ostoskeskuksissa? Kosto tutuille yms. on oma merkityksensä, mutta olisko mallilla myöskin oma vaikutuksensa? Ei hevi saa kenenkään päähän ajatusta lähteä ampumaan koulukavereita. Aamulehden lukeminen voi antaa.
”Tälle käytävälle päättyi kuusi elämää”
(Aamulehti 10.11.2007)
Tarvitsemmeko me oikeasti tätä tietoa kuvien kanssa? Tälle käytävälle he kuolivat, voit kuvitella mielessäsi veriset ruumiit tuohon. Poliisi ei halunnut tiedotusvälineille kertoa, mihin luuserimurhaaja tappoi itsensä. Mielestäni se on ihan turha tieto. Toimittaja sai sen kuitenkin selville ja oli varsin tyytyväinen itseensä. Jes, nyt tiedämme, missä suomen koulumurhaaja nro 1 nieli luodin. Jee!! Kartasta voit myös seurata murhaajan liikkeitä ja voit lukea myös hänen virheistään. Hanki itse enemmän lippaita ja ota helpommin syttyvää bensaa mukaan, jos haluat polttaa koulusi massamurhasi jälkeen. Ohjeet tarjosi Matti Apunen.
Älä kuitenkaan kuuntele heviä juttua lukiessasi, sillä susta saattaa tulla murhaaja!
(Now playing: Dimmu Borgir – The Insight and the Catharsis)
perjantai 9. marraskuuta 2007
Nyt sytytämme kynttilän
Jokelan tapahtumien tiimoilta maailmaa ovat jälleen kiertäneet tekstiviestiketjut. ”Sytytä kynttilä Jokelan uhreille ja lähetä viestiä eteenpäin” jne. Nämä ovat jo tuttuja meille. Uutena asiana on uutisoitu kutsuja Facebook-ryhmiin, jotka surevat uhreja. En perusta mistään näistä, en yhtään. Ne ovat nykyajan modifioituja kiertokirjeitä, jos multa kysytään.
Onhan tapahtumat järkyttäviä, ja ulkopuolistenkin saattaa olla tarpeen purkaa surua ja ahdistusta eri tavoin. Mutta väkisinkin tulee mieleen, että mitä entiset, nykyiset ja tulevat uhrit hyötyisivät enemmän jostain muusta kuin jostain ketjutekstarien naputtelusta. Eikö suremiseenkin ja asioiden käsittelyyn ole parempia tapoja?
Olenko kyyninen ja huono ihminen, kun en osaa surra kollektiivisesti? En mielestäni. Yksikään viimevuosien katastrofeista, joihin näitä viestejä on liitetty (tsunami, Konginkangas, Jokela jne jne) eivät ole minua tai lähimpiä tuttaviani onneksi henkilökohtaisesti koskettaneet.
Lähimpänä suurtragediaa olin itse tsunamin kohdalla. Olin matkalla koneeessa Bangkokista Suomeen aaltojen iskiessä rantaan. En kuitenkaan koe olleeni mitenkään vaarassa tai mitään. Tsunamin seurauksena sain lukuisia tekstiviestejä jopa Thaimaasta asti kotiin palattuani. Kuulin itse asiassa koko asiasta vasta ekasta viestistä. Ja täytyy sanoa, että se lämmitti kovin sydäntäni, kun moni ihminen oli voinnistani huolissaan. Lämmittää vieläkin.
Näin on useimpien suomalaisten kannalta. Vaikka ihmisiä näissä suurissa jutuissa kuolee monia ja montaa järkyttävät, ne onneksi omakohtaisesti koskettavat vain harvoja. Enemmän ihmisiä kuolee ”tavallisissa” onnettomuuksissa, itsemurhissa ja vastaavissa. Niitä ei vaan uutisoida näyttävästi. Silloin media ei ohjaa koko kansaa tukemaan uhrien perheitä. Eikä kukaan aloita tekstiviestiketjua, jos nuorimies ampuu aivonsa pellolle omassa vaatehuoneessaan… Silti omaisten suru ja tuen tarve on varmasti yhtä suuri.
En usko, että viestiketjujen aloittajilla monestikaan on henkilökohtaista suhdetta tapahtuneeseen. Ne, jotka surevat oikeasti, eivät ala näpytellä, luulen. Tässä kohden en ole enää varma, mutta tuntuu joskus siltä, että ihmiset jatkavat ketjuviestejä, koska mielestään ”ottavat kantaa”, ”vastustavat moista” ja ”auttavat minkä voivat”. En tiedä, ajattelevatko he näin, mutta luulen, että ainakin osa kyllä.
Mitä se oikeesti auttaa polttaa kynttilöitä ja näpyttää viestejä? Montako tulevaa uhria näillä toimin pelastetaan? Ja kuinka nopeasti tää juttu unohtuu? Onneksi kohta tulee uusi tragedia, johon voi hyödyntää vanhaa viestipohjaa.
Kynttilät eivät auta ketään, mutta viestit voisivat ehkä sittenkin. Unohda siis ketjuviestit ja lähetä kaverillesi henkilökohtainen tervehdys. Viesti, joka on tarkoitettu vain hänelle. Itse ainakin ilahdun moisesta.
Tuo voisi auttaa jo vähän. Ainakin se olisi mielestäni paljon parempi yritys kuin tämä nykyajan roska. Ei murhamies peru aikeitaan, jos joku kysyy, että mitä kuuluu, ei se valitettavasti niin helppoa ole. On se parempi yritys kuitenkin.
Onhan tapahtumat järkyttäviä, ja ulkopuolistenkin saattaa olla tarpeen purkaa surua ja ahdistusta eri tavoin. Mutta väkisinkin tulee mieleen, että mitä entiset, nykyiset ja tulevat uhrit hyötyisivät enemmän jostain muusta kuin jostain ketjutekstarien naputtelusta. Eikö suremiseenkin ja asioiden käsittelyyn ole parempia tapoja?
Olenko kyyninen ja huono ihminen, kun en osaa surra kollektiivisesti? En mielestäni. Yksikään viimevuosien katastrofeista, joihin näitä viestejä on liitetty (tsunami, Konginkangas, Jokela jne jne) eivät ole minua tai lähimpiä tuttaviani onneksi henkilökohtaisesti koskettaneet.
Lähimpänä suurtragediaa olin itse tsunamin kohdalla. Olin matkalla koneeessa Bangkokista Suomeen aaltojen iskiessä rantaan. En kuitenkaan koe olleeni mitenkään vaarassa tai mitään. Tsunamin seurauksena sain lukuisia tekstiviestejä jopa Thaimaasta asti kotiin palattuani. Kuulin itse asiassa koko asiasta vasta ekasta viestistä. Ja täytyy sanoa, että se lämmitti kovin sydäntäni, kun moni ihminen oli voinnistani huolissaan. Lämmittää vieläkin.
Näin on useimpien suomalaisten kannalta. Vaikka ihmisiä näissä suurissa jutuissa kuolee monia ja montaa järkyttävät, ne onneksi omakohtaisesti koskettavat vain harvoja. Enemmän ihmisiä kuolee ”tavallisissa” onnettomuuksissa, itsemurhissa ja vastaavissa. Niitä ei vaan uutisoida näyttävästi. Silloin media ei ohjaa koko kansaa tukemaan uhrien perheitä. Eikä kukaan aloita tekstiviestiketjua, jos nuorimies ampuu aivonsa pellolle omassa vaatehuoneessaan… Silti omaisten suru ja tuen tarve on varmasti yhtä suuri.
En usko, että viestiketjujen aloittajilla monestikaan on henkilökohtaista suhdetta tapahtuneeseen. Ne, jotka surevat oikeasti, eivät ala näpytellä, luulen. Tässä kohden en ole enää varma, mutta tuntuu joskus siltä, että ihmiset jatkavat ketjuviestejä, koska mielestään ”ottavat kantaa”, ”vastustavat moista” ja ”auttavat minkä voivat”. En tiedä, ajattelevatko he näin, mutta luulen, että ainakin osa kyllä.
Mitä se oikeesti auttaa polttaa kynttilöitä ja näpyttää viestejä? Montako tulevaa uhria näillä toimin pelastetaan? Ja kuinka nopeasti tää juttu unohtuu? Onneksi kohta tulee uusi tragedia, johon voi hyödyntää vanhaa viestipohjaa.
Kynttilät eivät auta ketään, mutta viestit voisivat ehkä sittenkin. Unohda siis ketjuviestit ja lähetä kaverillesi henkilökohtainen tervehdys. Viesti, joka on tarkoitettu vain hänelle. Itse ainakin ilahdun moisesta.
Tuo voisi auttaa jo vähän. Ainakin se olisi mielestäni paljon parempi yritys kuin tämä nykyajan roska. Ei murhamies peru aikeitaan, jos joku kysyy, että mitä kuuluu, ei se valitettavasti niin helppoa ole. On se parempi yritys kuitenkin.
torstai 8. marraskuuta 2007
Radiopäät yllätti
En ole koskaan ollut Radiohead-fani. Tiedän bändiltä ehkä vain yhden biisin. Kauan sitten ilmestyneen hitin High and Dry tai jotain.
Ilmeisesti bändi kuitenkin on viime aikoina ollut aika suosittu. Tai ainakin tarpeeksi suosittu, jotta bändin viimeisin temppu on kova. Radioheadhän julkaisi edellisen levynsä netissä vapaaehtoiseen hintaan. Eli siis levyn sai ladata ja siitä sai maksaa, jos jaksoi.
Tarkkoja tietoja levymyynnistä ei ole saatavilla. Saatavilla se on ollut nyt kuukauden. Se tiedetään, että 40 prossaa lataajista maksoi levystä ja keskimääräinen maksu oli kuusi dollaria. Radioheadin on arvioitu tienanneen levymyynnillä miljoonia, vaikka keskimääräinen maksu jää kauaksi levykauppojen (sähköisten ja materiaalisten) uutuushinnoista.
Uutisointi on ollut mielenkiintoista. Välillä on saanut lukea, että jopa 40 prosenttia kävijöistä on maksanut levystä, vaikka pakko ei ollut. Tänään Aamulehdessä oli otsikko ”Valtaosa jätti maksamatta Radioheadista” Mielestäni se on paljon, jos 40 prosenttia on maksanut edes jotain.
Luin jostain, että kaupassa myydystä albusta bändi saa noin euron. Riippuu tietysti paljon bändistä, mutta ihan uskottavan kuuloinen veikkaus. Nettilevityksestäkin tulee tietysti kuluja varsinkin suosituille bändeille, joiden sivuilla kävijää piisaa. Kokonaiskulut ovat kuitenkin varmasti jakelussa huomattavasti pienemmät, joten tienesteille on mahdollista päästä.
Levy-yhtiöiden tuntemuksia tempaukseen on usein kuvattu ”ristiriitaisiksi”. Voisin kuvitella, että ne ovat suomeksi sanottuna pelokkaita. Paitsi että Radioheadin nettijulkaisu on mielenkiintoinen tapa taistella piratismia vastaan, se voi olla myös toimivaa rahantekoa ohi multimegalevy-yhtiöiden. ”Don’t leave us dry”, voin kuulla pomojen veisaavan kuorossa.
Ilmeisesti bändi kuitenkin on viime aikoina ollut aika suosittu. Tai ainakin tarpeeksi suosittu, jotta bändin viimeisin temppu on kova. Radioheadhän julkaisi edellisen levynsä netissä vapaaehtoiseen hintaan. Eli siis levyn sai ladata ja siitä sai maksaa, jos jaksoi.
Tarkkoja tietoja levymyynnistä ei ole saatavilla. Saatavilla se on ollut nyt kuukauden. Se tiedetään, että 40 prossaa lataajista maksoi levystä ja keskimääräinen maksu oli kuusi dollaria. Radioheadin on arvioitu tienanneen levymyynnillä miljoonia, vaikka keskimääräinen maksu jää kauaksi levykauppojen (sähköisten ja materiaalisten) uutuushinnoista.
Uutisointi on ollut mielenkiintoista. Välillä on saanut lukea, että jopa 40 prosenttia kävijöistä on maksanut levystä, vaikka pakko ei ollut. Tänään Aamulehdessä oli otsikko ”Valtaosa jätti maksamatta Radioheadista” Mielestäni se on paljon, jos 40 prosenttia on maksanut edes jotain.
Luin jostain, että kaupassa myydystä albusta bändi saa noin euron. Riippuu tietysti paljon bändistä, mutta ihan uskottavan kuuloinen veikkaus. Nettilevityksestäkin tulee tietysti kuluja varsinkin suosituille bändeille, joiden sivuilla kävijää piisaa. Kokonaiskulut ovat kuitenkin varmasti jakelussa huomattavasti pienemmät, joten tienesteille on mahdollista päästä.
Levy-yhtiöiden tuntemuksia tempaukseen on usein kuvattu ”ristiriitaisiksi”. Voisin kuvitella, että ne ovat suomeksi sanottuna pelokkaita. Paitsi että Radioheadin nettijulkaisu on mielenkiintoinen tapa taistella piratismia vastaan, se voi olla myös toimivaa rahantekoa ohi multimegalevy-yhtiöiden. ”Don’t leave us dry”, voin kuulla pomojen veisaavan kuorossa.
keskiviikko 7. marraskuuta 2007
Horoskoopit tulevalle kuulle
Olen tutkinut tähtikarttoja marraskuun osalta. Kaikenlaista mielenkiintoista näkyi okulääreissä.
Hilleri (10.8.–14.10. Vain parilliset päivät)
Elämä: Alkava jakso lupaa hillereille toiminnantäyteisyyttä. Jupiter on konjuktiossa, joten vauhtia riittää. Pimenevää syksyä vastustaakseen hillerit paneutuvat työhön. Opiskelevat hillerit huomaavat kirjoitustehtävien valmistuvan ennätystahtia ja työelämässä olevat saavat kiitosta pomolta. Samalla kämppäkin pysyy siistinä. Kuun lopulla huomaat sosiaalisen elämäsi olevan surkea ja tulet surulliseksi. Nouseva Venus ja pikkujoulukausi kuitenkin pelastavat.
Seksi: Hillerit eivät ahertamiselta ehdi ajatella seksiä.
Hattivatti (Keskiviikot)
Elämä: Marsin rauhallinen kausi näkyy hattivateissa, he keskittyvät marraskuun alussa lähinnä television katseluun. Suosituimpia sarjoja ovat Pako, Lost ja 4D-dokumentit. Parisuhteessa elävät saattavat kuulla puolisoltaan vihjailuja laiskottelusta. WC:n siivoaminen auttaa tähän. Kuun lopulla Merkurius voimistuu ja unohdat puhelimesi kotiin ulos lähtiessäsi. Palattuasi huomaat yhden puhelun tulleen oudosta numerosta. Älä kuitenkaan huolehdi, se on vain Image-myyjä.
Seksi: Hattivatit eivät televisionkatselulta ehdi ajatella seksiä.
Ikea (Kaatuneiden muistopäivästä Eino Leinon päivään)
Elämä: Aurinkoa kohti syöksyvän Saturnuksen ansiosta sinkku-ikealle varsinkin kuun alku on täynnä romantiikkaa. Sydämen läpätystä on odotettavissa erityisesti toisten ikeoiden kanssa. Lopulliset tulokset ovat vielä epäselviä, mutta ainakin syvällisiä keskusteluita kahvikupin ääressä on luvassa. Myös pariskunnat keskustelevat syvällisiä. Ex-planeetta Pluton takia vastaeronneet joutuvat kiusallisiin tilanteisiin exiensä kanssa 27. päivä Sokoksella. Sano, että sinulla on tapaaminen ja poistu paikalta pikimmiten, muuten saatat joutua takaisin suhteeseen.
Seksi: Ikeat eivät syvällisiltä keskusteluilta tai exän pakoilulta ehdi ajatella seksiä.
Ei-tullattavaa (Loput)
Elämä: Ei-tullattavaat saattavat tuntea itsensä sairaaksi kuun alussa. Nuhaa ja pientä kurkkukipua pahempaa ei pitäisi olla kuitenkaan luvassa. Muuten tulossa ei ole suuria muutoksia rakkaus- tai rahaelämässä lukuun ottamatta 23.–25. päivän viikonloppua, jolloin revontulet ovat voimakkaimmillaan. Tuolloin kannattaa ehkä lähteä yöelämään. Aivan kuun lopulla näet kaupungilla Brad Pittin tai vähintään Simo Frangenin. Älä pyydä nimmaria, ei se anna.
Seksi: Sinkuilla mahdollisuus humalaiseen äheltämiseen, parisuhteissa perussettiä.
Hilleri (10.8.–14.10. Vain parilliset päivät)
Elämä: Alkava jakso lupaa hillereille toiminnantäyteisyyttä. Jupiter on konjuktiossa, joten vauhtia riittää. Pimenevää syksyä vastustaakseen hillerit paneutuvat työhön. Opiskelevat hillerit huomaavat kirjoitustehtävien valmistuvan ennätystahtia ja työelämässä olevat saavat kiitosta pomolta. Samalla kämppäkin pysyy siistinä. Kuun lopulla huomaat sosiaalisen elämäsi olevan surkea ja tulet surulliseksi. Nouseva Venus ja pikkujoulukausi kuitenkin pelastavat.
Seksi: Hillerit eivät ahertamiselta ehdi ajatella seksiä.
Hattivatti (Keskiviikot)
Elämä: Marsin rauhallinen kausi näkyy hattivateissa, he keskittyvät marraskuun alussa lähinnä television katseluun. Suosituimpia sarjoja ovat Pako, Lost ja 4D-dokumentit. Parisuhteessa elävät saattavat kuulla puolisoltaan vihjailuja laiskottelusta. WC:n siivoaminen auttaa tähän. Kuun lopulla Merkurius voimistuu ja unohdat puhelimesi kotiin ulos lähtiessäsi. Palattuasi huomaat yhden puhelun tulleen oudosta numerosta. Älä kuitenkaan huolehdi, se on vain Image-myyjä.
Seksi: Hattivatit eivät televisionkatselulta ehdi ajatella seksiä.
Ikea (Kaatuneiden muistopäivästä Eino Leinon päivään)
Elämä: Aurinkoa kohti syöksyvän Saturnuksen ansiosta sinkku-ikealle varsinkin kuun alku on täynnä romantiikkaa. Sydämen läpätystä on odotettavissa erityisesti toisten ikeoiden kanssa. Lopulliset tulokset ovat vielä epäselviä, mutta ainakin syvällisiä keskusteluita kahvikupin ääressä on luvassa. Myös pariskunnat keskustelevat syvällisiä. Ex-planeetta Pluton takia vastaeronneet joutuvat kiusallisiin tilanteisiin exiensä kanssa 27. päivä Sokoksella. Sano, että sinulla on tapaaminen ja poistu paikalta pikimmiten, muuten saatat joutua takaisin suhteeseen.
Seksi: Ikeat eivät syvällisiltä keskusteluilta tai exän pakoilulta ehdi ajatella seksiä.
Ei-tullattavaa (Loput)
Elämä: Ei-tullattavaat saattavat tuntea itsensä sairaaksi kuun alussa. Nuhaa ja pientä kurkkukipua pahempaa ei pitäisi olla kuitenkaan luvassa. Muuten tulossa ei ole suuria muutoksia rakkaus- tai rahaelämässä lukuun ottamatta 23.–25. päivän viikonloppua, jolloin revontulet ovat voimakkaimmillaan. Tuolloin kannattaa ehkä lähteä yöelämään. Aivan kuun lopulla näet kaupungilla Brad Pittin tai vähintään Simo Frangenin. Älä pyydä nimmaria, ei se anna.
Seksi: Sinkuilla mahdollisuus humalaiseen äheltämiseen, parisuhteissa perussettiä.
tiistai 6. marraskuuta 2007
Cheever-raportti
Tänään oli uutisissa juttua siitä, että EU:kin haluaa kohta tietää lentomatkustajien äitien tyttönimet yms. taustatiedot, jotta terrori-tyyppejä voidaan tarvittaessa hiostaa. Vilkaisin mielenkiinnosta Hesarin nettisivujen keskustelua. Jo ekassa viestissä mainittiin Orviksen 1984. Pitäis lukea se edelleen.
Mutta sananen Cheeveristä, jonka kanssa harjoitin jussikoivistomaista luentatapaa. Ihan hauska kyllä lukea kirjaa tietämättä siitä mitään. En tiennyt, mitä odottaa, ja sitä sieltä tulikin.
Kirjan nimi jo hämäsi minua. Oletin Falconerin tulleen suomennetuksi jotenkin, mutta kirjastosta kopatessani niteen huomasin samaa nimitystä käytetyn suomeksi kuin enkuksi. Se oli loogista, sillä Falconer oli kirjan tapahtumapaikkana olleen vankilan nimi.
Ennen kuin tiesin edes tätä, jouduin spekuloimaan kirjan kannen kuvaa. Siinä oli muistaakseni huumeruisku, jotain tabuja ja käsiraudat. Näistä aineksista voisi saada melkoisen keitoksen. Kirja oli tarina veljesmurhasta vankilaan joutuneesta miehestä ja hänen elämästään, jota välillä käsiteltiin takautumissa.
En oikein kirjailijan tyylille lämmennyt. Liian pitkiä kappaleita, jotka sisälsivät liikaa kikkailua. Kikkailu ei saa olla itsetarkoitus. Kirjan tarina, no sekään ei nyt mikään yltiöspesiaali ollut. Varmaankin ollut sisällöltään räväkkä aikoinaan, mutta nykyään huumeista, homoseksistä ja masturboinnista puhuminen ei oikein tunnu miltään. Melkein kuin lukisi Aamulehden Valo-liitettä.
Jälkikäteen, kun luin takakannen tiedot, niin ajattelin, että esittely antoi kirjasta todellista mielenkiintoisemman kuvan. Tuokin on oma hauskuutensa. Lukea takakansi viimeisenä ja miettiä, miten se vastaa lukukokemusta. Kirja oli siis kai vähänniinku Pietarin kaupunki. Ihan jees, mutta on niitä paljon parempiakin. Sopi siis matkan teemaan ainakin.
Lopuksi hieman Zen Cafea.
Mutta sananen Cheeveristä, jonka kanssa harjoitin jussikoivistomaista luentatapaa. Ihan hauska kyllä lukea kirjaa tietämättä siitä mitään. En tiennyt, mitä odottaa, ja sitä sieltä tulikin.
Kirjan nimi jo hämäsi minua. Oletin Falconerin tulleen suomennetuksi jotenkin, mutta kirjastosta kopatessani niteen huomasin samaa nimitystä käytetyn suomeksi kuin enkuksi. Se oli loogista, sillä Falconer oli kirjan tapahtumapaikkana olleen vankilan nimi.
Ennen kuin tiesin edes tätä, jouduin spekuloimaan kirjan kannen kuvaa. Siinä oli muistaakseni huumeruisku, jotain tabuja ja käsiraudat. Näistä aineksista voisi saada melkoisen keitoksen. Kirja oli tarina veljesmurhasta vankilaan joutuneesta miehestä ja hänen elämästään, jota välillä käsiteltiin takautumissa.
En oikein kirjailijan tyylille lämmennyt. Liian pitkiä kappaleita, jotka sisälsivät liikaa kikkailua. Kikkailu ei saa olla itsetarkoitus. Kirjan tarina, no sekään ei nyt mikään yltiöspesiaali ollut. Varmaankin ollut sisällöltään räväkkä aikoinaan, mutta nykyään huumeista, homoseksistä ja masturboinnista puhuminen ei oikein tunnu miltään. Melkein kuin lukisi Aamulehden Valo-liitettä.
Jälkikäteen, kun luin takakannen tiedot, niin ajattelin, että esittely antoi kirjasta todellista mielenkiintoisemman kuvan. Tuokin on oma hauskuutensa. Lukea takakansi viimeisenä ja miettiä, miten se vastaa lukukokemusta. Kirja oli siis kai vähänniinku Pietarin kaupunki. Ihan jees, mutta on niitä paljon parempiakin. Sopi siis matkan teemaan ainakin.
Lopuksi hieman Zen Cafea.
lauantai 3. marraskuuta 2007
Kaukorakkaudesta
Tällä kertaa sananen tunteista. Ja osaltaan jatkumoa harrastamaani viinajeesusteluun. En ole kenenkään yläpuolella ja se selviää kyllä seuraavasta.
Ihmiset ovat kysyneet minulta, minkälaista on, kun vaimo on vieraassa maassa. Perseestähän se on. Löysin puhelimeni lähetetyt viestit -osasta (en edes tiennyt moisesta) jotain jännää. Viestit kertovat karua kertomaansa kaukorakkauden raastavuudesta. Ne on lähetetty Hannalle eräänä yönä melko pian hänen lähtemisensä jälkeen. Olin tuolloin Helsingissä Northerin keikalla.
Viesteistä ilmenee myös asia, joka mielestäni on parisuhteen toimimisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Viestit seuraavassa.
9.9.07 Klo 01.44:
"Meillas:hmia. oli aikai... Hyylife... atmgaptgnjdaw pjdawgmjda pntma pngma0jmjmagm oli ihan kivaa..."
9.9.07 klo 01.54 (Tämä meni Hannan Suomen numeroon, eli taisi jäädä saamatta):
"E.. Opit jo.ec ja loadi koke llae johda ja"
9.9.07 klo 02.01:
Gtqg m.Jtp jmgda # t.J65.Old o1"
9.9.07 klo 02.51:
"Ym:t poimia. Gil:l.et bit simon.no ja.do. :monac....:academo:n."
Tällaista on siis kaukorakkaus. Ja mitä tämä kertoo parisuhteen toimisesta? No, mielestäni parisuhteen kannalta kommunikaatio on ensiarvoisen tärkeää. Asioista pitää puhua. Eikä se aina ole niin tärkeää, mitä sanoo, kunhan asia ja tunteet tulevat ilmi.
Ihmiset ovat kysyneet minulta, minkälaista on, kun vaimo on vieraassa maassa. Perseestähän se on. Löysin puhelimeni lähetetyt viestit -osasta (en edes tiennyt moisesta) jotain jännää. Viestit kertovat karua kertomaansa kaukorakkauden raastavuudesta. Ne on lähetetty Hannalle eräänä yönä melko pian hänen lähtemisensä jälkeen. Olin tuolloin Helsingissä Northerin keikalla.
Viesteistä ilmenee myös asia, joka mielestäni on parisuhteen toimimisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Viestit seuraavassa.
9.9.07 Klo 01.44:
"Meillas:hmia. oli aikai... Hyylife... atmgaptgnjdaw pjdawgmjda pntma pngma0jmjmagm oli ihan kivaa..."
9.9.07 klo 01.54 (Tämä meni Hannan Suomen numeroon, eli taisi jäädä saamatta):
"E.. Opit jo.ec ja loadi koke llae johda ja"
9.9.07 klo 02.01:
Gtqg m.Jtp jmgda # t.J65.Old o1"
9.9.07 klo 02.51:
"Ym:t poimia. Gil:l.et bit simon.no ja.do. :monac....:academo:n."
Tällaista on siis kaukorakkaus. Ja mitä tämä kertoo parisuhteen toimisesta? No, mielestäni parisuhteen kannalta kommunikaatio on ensiarvoisen tärkeää. Asioista pitää puhua. Eikä se aina ole niin tärkeää, mitä sanoo, kunhan asia ja tunteet tulevat ilmi.
perjantai 2. marraskuuta 2007
Taidanpa jäädä kotiin makaamaan.
Kun tuossa viikko sitten olin Pietarissa, näin jotain, mitä onneksi ole aiemmin muistaakseni nähnyt. Ruumiin keskellä jalkakäytävää. Nevskillä makasi muovilla peitetty ihminen, kassi ja toinen kenkä viereen asetettuna. Tuskin voi olla muuta kuin kuollut ihminen, ja Nevskin tuntien lienee jäänyt auton alle. Pietarin metrosta puolestani kuulin, että sitä ei suositella tummaihoisille (joita näkee kaupungissa käsittämättömän vähän) tai selvästi aasialaisperäisille ihmisille. Saattaa tulla kärhämää, pahimmillaan lähtee henki.
Omalta kohdaltani ainoa kontakti metrossa paikallisiin tuli, kun rinkan kanssa nysvätessäni meinasin kompuroida kerran ja joku paikallinen auttoi minua pysymään pystyssä. Suurkaupungin metrot ovat kuitenkin vähän arveluttavia pienelle pojalle, enkä ulkomaalaisena mieluusti myöhään Pietarin metrossa yksin istuisi.
Kotiin palattuani olo turvallisempi jo pelkästään siksi, että ympyrät ovat tuttuja. Tämän päiväisessä Hesarissa oli kuitenkin juttu, joka muistutti, että eipä taida asiat olla sen paremmin täälläkään. Kirveen heiluttelusta muistui mieleen Helsingin metrossa sattunut tappo. Kaikki varmasti muistavat, mitä naispyöräilijälle tapahtui Itsenäisyydenkadulla taannoin. Alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että sitä saa olla tyytyväinen jo siitä, että kaupunkikierrokselta selviää hengissä kotiin. Ei kiva, ei todellakaan. Oikeasti pelottava ajatus, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa kelle tahansa.
Taidan pelata varman päälle ja erakoitua asuntooni. Vaikka ei täälläkään taida turvassa olla. Puukottaa joko vaimo tai kaverit...
Omalta kohdaltani ainoa kontakti metrossa paikallisiin tuli, kun rinkan kanssa nysvätessäni meinasin kompuroida kerran ja joku paikallinen auttoi minua pysymään pystyssä. Suurkaupungin metrot ovat kuitenkin vähän arveluttavia pienelle pojalle, enkä ulkomaalaisena mieluusti myöhään Pietarin metrossa yksin istuisi.
Kotiin palattuani olo turvallisempi jo pelkästään siksi, että ympyrät ovat tuttuja. Tämän päiväisessä Hesarissa oli kuitenkin juttu, joka muistutti, että eipä taida asiat olla sen paremmin täälläkään. Kirveen heiluttelusta muistui mieleen Helsingin metrossa sattunut tappo. Kaikki varmasti muistavat, mitä naispyöräilijälle tapahtui Itsenäisyydenkadulla taannoin. Alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että sitä saa olla tyytyväinen jo siitä, että kaupunkikierrokselta selviää hengissä kotiin. Ei kiva, ei todellakaan. Oikeasti pelottava ajatus, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa kelle tahansa.
Taidan pelata varman päälle ja erakoitua asuntooni. Vaikka ei täälläkään taida turvassa olla. Puukottaa joko vaimo tai kaverit...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
