Olen täällä taasen, jälleen alkaa yksi joulu olemaan voiton puolella. Siispä bloggaamaan. Valitan kirjoituksen huonoa laatua, mutta syytän anopin tietokonepöydän fasistisuutta...
Katselin tuossa televisiota muutamana päivänä. Kuten moni tietää (?) kotonani ei ole tölsyä. Syy ei ole sen ihmeellisempi, että aikoinaan en saanut hehto-televisiotani sopimaan yksiöni sisustukseen ja luovuin siitä. Uutta en/emme ole vielä hankkineet. Täytyypä aiheesta kirjoittaa joku kerta, kun sitä on jopa ehdotettu, niin uskomattomalta kuin aiheen ehdottaminen kuulostaakin.
No niin, asiaan, sanoi Wegelius. Olin sellaisessa tilanteessa tuossa torstaina, että näin puolisen tuntia Kotikatu-sarjaa ykköseltä. Ne tekee sitä vieläkin. Melkoinen tv-viihteen dinosaurus kyseessä. Joskus natiaisena katselin sitä itsekin, mutta en enää pitkiin pitkiin aikoihin. Nyt siis näin sitä ja pakko avautua aiheesta.
Makuasioista voi kiistellä, joten kukaan älköön pahastuko, jos Luotoloiden ja Mäkimaiden elämän seuraaminen sattuu olemaan ykkösharrastus. Tai ehkä sittenkin pahastukoon, sillä kyllä KT:n katsominen on tuomittavaa. Kotikatu on mielestäni kauhea, aivan hirveä.
Ensimmäiset 10 minuuttia menee camp-huumorin piikkiin, mutta sen jälkeen alkaa napsumaan. En tiedä, kuka sarjaa käsikirjoittaa ja ohjaa, mutta hyvin yleläinen sarja se on. Ylehän on kanava, jonka täytyy palvella koko kansaa, kuulovammaisia, ruotsinkielisiä ja kaikkia mahdollisia syrjäkyläläisiä. Kotikatu tuntuu palvelevan vähä-älyistä kansanosaa.
Juonenkäänteet ja näyttely sarjassa saavat epätoivon partaalle nopeasti. Kuinka selväksi voidaan katsojalle tehdä, että nyt tämä tyyppi käyttäytyy tahdittomasti, kun lähtee kesken ruoan pois? Nyt tämä loukkaantuu, kun tämä ei tajua loukanneensa. Nyt tämä yrittää antaa tämän pussukan tälle, mutta tämä tajuaakin väärin ja tämä ei voi sanoa mitään. Ja katsojaa harmittaa tämän puolesta. Nyt tämä yrittää selittää vaimolleen jotain tärkeää, mutta vaimo ei kuuntele ja selittää omiaan ja tämä selittää tätä, mutta ei saa tärkeää asiaansa sanottua. Tajusitteko nyt varmasti, että tätä harmittaa? Aaarrghh!
En saippiksia seuraa muutenkaan, mutta ymmärtääkseni ne - vaikka juonet ja näyttely ovatkin mitä ovat - eivät ihan yhtä pahasti aliarvioi katsojan käsityskykyä. Pikemminkin päin vastoin, juonenkäänteet lienevät usein liiankin vaikeasti käsitettäviä.
Kotikatu on vähän niinku mun blogi. Kaikki on selitetty juurta jaksain auki, niin että katsojan/lukijan ei tarvitse omaa päätään vaivata, mitään ei varmasti jää tajuamatta, eikä kukaan tunne itseään tyhmäksi. Aloitin Kotikadun ääressä istumisen torstaina noin kasilta ja jo 20.20 olin ihan valmis työntämään pääni kaasu-uuniin, siksi kauheaa settiä se oli. Tiedä sitten onko blogillani samaa vaikutusta.
Kotikatua on tehty jotain kolmesataa vuotta. Ihmettelen, että siinä aikana näyttelijät eivät ole oppineet näyttelemään, ohjaaja ohjaamaan ja niin edelleen. Vaikka taitaapa sarja ykkösen suokkareita olla, ei kai miljoona kärpästä voi olla väärässä?
Kotikadun netissä on keskustelupalsta, johon kävin pikaseen tutustumassa ennen kuin aloin kirjoittaa. Keskustelupalstan meininki näytti aika höyrypäiseltä pikamulkaisun jälkeen. Sarjan hahmoista ja heidän tulevaisuudestaan puhuttiin kuin oikeista ihmisistä. Tsiisus.
Muistelen joskus lukeneeni tai nähneeni haastattelun, jossa tää Risto Autere, entinen kotikatulainen, nykyinen kansanedustaja (!), kertoili kokemuksistaan. Oliko se ton niminen? No joka tapauksessa. Se selitti mm. sitä, että kun Kotikadussa hänen hahmollaan Hanneksella oli ongelmia alkoholin kanssa, niin niinä aikoina saattoivat ihmiset kommentoida asiaa, jos näyttelijä laittoi ostoskoriinsa pari bisseä käydessään kaupassa.
Eli siis olivat kehoittaneet Hannesta olemaan juomatta. Näyttelijä totesi vaan, että ihmisten pitäisi ehkä paremmin ymmärtää fiktion ja tosielämän ero. Tiedä sitten nykyisen tosi-tv:n valtakaudella, kuinka moni pitää Luotoloita oikeana perheenä. Onhan tuolla kuitenkin aika paljon väkeä, jolla yliskammarissa vähän heittää.
lauantai 29. joulukuuta 2007
perjantai 21. joulukuuta 2007
"Hei ajatsä ykspyöräisellä vai onko sulla vaan... ööö... en keksi."
Vieroitusoireet käyvät niin koviksi, että täytyy skriivata. Kommentoin taas kepeämpiä uutisia, sillä edelliseen, vakavampimieliseen viestiin sain jopa kommentin!
Hesari uutisoi tänään siitä, että miehet ovat luonnostaan hauskempia kuin naiset. Blogi-kamuni Anna kirjoitti aihetta sivuten taannoin oivaltavasti.
Koska kukaan ei kuitenkaan jaksa lukea linkkejä, niin homman nimi oli siis se, että joku tutkija oli nyt väittänyt, että miehet ovat luonnostaan naisia humoristisempia. Syy on tutkijan mukaan testosteroni, joka tekee miehistä hauskempia ja heidän vitseistään aggressiivisempia.
Miehet kyllä ovat naisia hauskempia, ainakin jos hauskuudeksi määritellään äänekäs pelleily ja suunsoitto. Tämän huomaa jo katsomalla ulos ikkunasta. Mutta hauskempia eivät miehet kuitenkaan mielestäni ole, kyllä hauskuutta on muunkinlaista kuin äänekäs apinamelu. Tiedän sitä paitsi paljon naisia, jotka ovat hiljaa olemalla paljon hauskempia kuin monet tuntemani miehet apinoimalla. Eli pitäisi siis ehkä sanoa, että testosteroni tekee miehistä äänekkäitä pellejä. Termi ei ole kovinkaan halveeraava, sillä lasken itseni tuohon joukkoon.
Parasta eli hauskinta uutisessa kuitenkin oli tutkimusmetodi. En ota kantaa sen tieteellisyyteen, voihan se olla hyvinkin perusteltu, mutta mielestäni se on aika mielenkiintoinen. Miestutkija ajeli yksipyöräisellä ja testasi ihmisten reaktioita. Nuoret miehet laukoivat ivallisimpia kommentteja, kun taas naiset etupäässä kannustivat. Yksinkertaisin selitys tälle on mieshormoni. Voihan se ollakin. Toinen lisäselitys oli se, että miehet pelkäsivät yksipyöräis-duden vievän naisten huomion. Ja sitä kautta tietty naiset kokonaan.
Minusta yksipyöräiset ovat aika sympaattisia vehkeitä. Henkilökohtaisesti en myöskään koe uhkana sitä, että joku tulee yksipyöräisellä ja vie kaikki naiset. En tiedä, onko tämä yleinen pelko miesten keskuudessa? Voiko joku tunnustaa pelkäävänsä moista? Entä miten on naiset, vetoaako yksipyöräiset miehet teihin jollain eläimellisellä alitasolla? Haluatte niitä tiedostamattanne?
Itse en pelkää yksipyöräisiä, enkä nelipyöräisiä vastustajia, sillä tiedän, että kaikista kivoimmat tyypit ajavat tsygällä tai kävelevät. Ja mainittakoon tähän väliin, että vaikka toisin joskus olen - vitsaillessani - väittänytkin, en myöskään inhoa sitä, että seurassa on joku minua hauskempi mies. Tai en ainakaan myönnä sitä, edes itselleni.
Henkilökohtaiseksi kaikilla yksipyöräisen kohtaaville suosittelisin positiivista suhtautumista niihin. Ensinnäkin ne on hupsuja vehkeitä ja toisekseen, jos mukana on naisenpuoli, rakentava ja kypsä suhtautuminen toisten epätavallisiin harrastuksiin voi viestiä sinusta positiivisia asioita (joita ei ehkä edes ole olemassa) ja nainen rakastuu sinuun palavasti, elätte onnellisesti elämänne loppuun haksahtamatta yksipyöräilijöihiin.
Hesari uutisoi tänään siitä, että miehet ovat luonnostaan hauskempia kuin naiset. Blogi-kamuni Anna kirjoitti aihetta sivuten taannoin oivaltavasti.
Koska kukaan ei kuitenkaan jaksa lukea linkkejä, niin homman nimi oli siis se, että joku tutkija oli nyt väittänyt, että miehet ovat luonnostaan naisia humoristisempia. Syy on tutkijan mukaan testosteroni, joka tekee miehistä hauskempia ja heidän vitseistään aggressiivisempia.
Miehet kyllä ovat naisia hauskempia, ainakin jos hauskuudeksi määritellään äänekäs pelleily ja suunsoitto. Tämän huomaa jo katsomalla ulos ikkunasta. Mutta hauskempia eivät miehet kuitenkaan mielestäni ole, kyllä hauskuutta on muunkinlaista kuin äänekäs apinamelu. Tiedän sitä paitsi paljon naisia, jotka ovat hiljaa olemalla paljon hauskempia kuin monet tuntemani miehet apinoimalla. Eli pitäisi siis ehkä sanoa, että testosteroni tekee miehistä äänekkäitä pellejä. Termi ei ole kovinkaan halveeraava, sillä lasken itseni tuohon joukkoon.
Parasta eli hauskinta uutisessa kuitenkin oli tutkimusmetodi. En ota kantaa sen tieteellisyyteen, voihan se olla hyvinkin perusteltu, mutta mielestäni se on aika mielenkiintoinen. Miestutkija ajeli yksipyöräisellä ja testasi ihmisten reaktioita. Nuoret miehet laukoivat ivallisimpia kommentteja, kun taas naiset etupäässä kannustivat. Yksinkertaisin selitys tälle on mieshormoni. Voihan se ollakin. Toinen lisäselitys oli se, että miehet pelkäsivät yksipyöräis-duden vievän naisten huomion. Ja sitä kautta tietty naiset kokonaan.
Minusta yksipyöräiset ovat aika sympaattisia vehkeitä. Henkilökohtaisesti en myöskään koe uhkana sitä, että joku tulee yksipyöräisellä ja vie kaikki naiset. En tiedä, onko tämä yleinen pelko miesten keskuudessa? Voiko joku tunnustaa pelkäävänsä moista? Entä miten on naiset, vetoaako yksipyöräiset miehet teihin jollain eläimellisellä alitasolla? Haluatte niitä tiedostamattanne?
Itse en pelkää yksipyöräisiä, enkä nelipyöräisiä vastustajia, sillä tiedän, että kaikista kivoimmat tyypit ajavat tsygällä tai kävelevät. Ja mainittakoon tähän väliin, että vaikka toisin joskus olen - vitsaillessani - väittänytkin, en myöskään inhoa sitä, että seurassa on joku minua hauskempi mies. Tai en ainakaan myönnä sitä, edes itselleni.
Henkilökohtaiseksi kaikilla yksipyöräisen kohtaaville suosittelisin positiivista suhtautumista niihin. Ensinnäkin ne on hupsuja vehkeitä ja toisekseen, jos mukana on naisenpuoli, rakentava ja kypsä suhtautuminen toisten epätavallisiin harrastuksiin voi viestiä sinusta positiivisia asioita (joita ei ehkä edes ole olemassa) ja nainen rakastuu sinuun palavasti, elätte onnellisesti elämänne loppuun haksahtamatta yksipyöräilijöihiin.
keskiviikko 19. joulukuuta 2007
Lakkouhka!
Puhuin palturia, kun väitin, että en kirjoittaisi vähään aikaan. En malta olla kommentoimatta, kun Hesarista osui silmiini tämä uutinen.
Nyt jos koskaan tarvitaan Vanhaselta toimia. Tehyn lakkouhka oli pientä, nyt on kansanterveys vaarassa. Ooppera uhkaa mennä lakkoon! Mitä teemme tammikuusta lähtien, jos lakko toteutuu? Miten viihdytämme itseämme?
Toivotan oopperaväelle onnea matkaan. Lakko kuulostaa riskaabelilta. Oopperan lakon vaikutukset ovat varmasti dramaattiset, vaikka en kyllä itse keksi oikein mitään vaikutuksia. Lakkoa tuskin muusta tulee huomaamaan kuin uutisista.
Lakko näkyy katukuvassa aikaisintaan muutaman vuoden lakkoilun jälkeen ja silloinkin lähinnä siten, että valtiolla on varaa maksaa tukia joihinkin järkevämpiinkin kohteisiin kuin kiljuviin ja huutaviin ihmisiin. Ooppera voisi mielestäni laittaa työsulkuun ja salit avata vasta sitten, kun toiminta rahoittaa itse itsensä. Kyldyyrinkin olisi hyvä siihen ainakin pyrkiä.
Nyt jos koskaan tarvitaan Vanhaselta toimia. Tehyn lakkouhka oli pientä, nyt on kansanterveys vaarassa. Ooppera uhkaa mennä lakkoon! Mitä teemme tammikuusta lähtien, jos lakko toteutuu? Miten viihdytämme itseämme?
Toivotan oopperaväelle onnea matkaan. Lakko kuulostaa riskaabelilta. Oopperan lakon vaikutukset ovat varmasti dramaattiset, vaikka en kyllä itse keksi oikein mitään vaikutuksia. Lakkoa tuskin muusta tulee huomaamaan kuin uutisista.
Lakko näkyy katukuvassa aikaisintaan muutaman vuoden lakkoilun jälkeen ja silloinkin lähinnä siten, että valtiolla on varaa maksaa tukia joihinkin järkevämpiinkin kohteisiin kuin kiljuviin ja huutaviin ihmisiin. Ooppera voisi mielestäni laittaa työsulkuun ja salit avata vasta sitten, kun toiminta rahoittaa itse itsensä. Kyldyyrinkin olisi hyvä siihen ainakin pyrkiä.
maanantai 17. joulukuuta 2007
Tauko paikalla.
Kova tahti joulukuussa on vaatinut veronsa. Nyt vetäydyn joululomalle, joka huomisillasta lähtien menee toivottavasti etupäässä pusuttelun merkeissä.
Palamos.
Palamos.
lauantai 15. joulukuuta 2007
Palvattaisiinko Saatanaa?
Ihan alkuun viikon huumoripläjäys. Liiallinen hihhulointi aiheuttaa kyllä naurettavia juttuja joskus. Ohessa videoklippi kasarilta, jolloin helluntailaiset kävivät vastarintaan paholaisen musiikkia vastaan. Liittyy osin tämänkertaiseen aiheeseeni.
Varsinaisesti ajattelin tänään valistaa ihmisiä. Hevisormet ovat varmasti kaikille tutut. Siis tuo ele, jonka itsekin väännän tuossa kuvassa, joka aina teitä tervehtii sivulle tullessanne. Se siis olen minä siinä, jos ette vielä ole tajunneet. Viimeistään Lordin myötä ele on tullut myös helluntailaisille ja muille moraalimme vartijoille tutuksi. Opettipa Putaansuu tempun Matti Vanhasellekin, joka valitettavasti teki sen kyllä väärin...
Kukaan täysjärkinen ei näe tuossa eleessä mitään pahaa, luulen. Sen tekijät eivät palvo saatanaa tai mitään sellaista. Se on vain jotain, mitä tehdään. Tuota järkevämpää syytä en sormieni asennolle keksi. Joskus tietämättömyyden ja tyhmyyden yhdistyessä kommentit ovat vaan mielenkiintoisia. Jokelan tapahtumien jälkeen luin muistaakseni Aamulehdestä tekstaripalstalta valituksen siitä, miten nykyinen huono meno johtuu moraalittomuudestamme ja siitä, että opetamme lapsillemmekin "pirun merkin".
En ihan tarkalleen tiedä, mistä merkin yhdistäminen saatanaan ja vastaavaan oikein tulee. Merkki on kuitenkin demonisoitu. Osaltaan kyse lienee juurikin himouskovaisten ja muiden propagandistien toiminnasta, vaikka on merkkiä varmasti moni "aatteen mieskin" heilutellut. Sikäli kun tiedän, merkin suosion takana on Ronnie James Dio, tuo saakuran kova hevimies.
Ronnie keksi hevisormet, koska hän tarvitsi jonkun merkin. Ihan vaan jonkun. Hän tuli laulajaksi Black Sabbathiin Ozzyn paikalle. Aika kova paikka, sillä olihan Ozzy kohtalaisen arvostettu, sanovat. Kuten tietänette, tämä kalkkis on tunnettu V-voitonmerkistä. Hän jostain käsittämättömästä syystä heiluttelee sitä lavalla ja se on hänen tavaramerkkinsä. Ronnie ei halunnut olla pekkaa pahempi ja keksi itselleen oman merkin, hevisormet. Koska moni meistä haluaisi olla yhtä kova kuin Ronnie, nykyään hevisormia heiluttaa jopa pääministerit.
No mistä Ronska sitten keksi merkin? Mustasta Raamatusta? Luciferilta? Ei. Hän oppi sen mummoltaan. Tämä eteläitalialainen muori kuulemma torjui merkillä pahaa silmää. Etelä-Italiaa on vaikea ymmärtää. Porukka on kovin katolista, mutta keitokseen on sekoittunut monia aromeja. Kulttuurin käsittelyyn tarvittaisiin paljon palstatilaa ja minua tietävämpi ihminen, en siis käsittele sitä. Varmaa kuitenkin on se, että Ronnien mummo ei ole palvonut saatanaa merkkiä heilutellessaan. Yhtä varmaa mielestäni on myös se, että jos Ronnien uskovainen mummo on voinut heiluttaa hevisormia, voimme mekin. Kenenkään ei ole syytä pahoittaa siitä mieltään tai pelätä taivaalta otsaan putoavaa kuumaa kiveä. Se on vain merkki, niin vain tehdään.
Yksi suosittu käyttö hevisormille on valokuvissa poseeraus. Olen itse tämän tavan - kuten niin monen muunkin - oppinut suurelta osin veljeltäni ja parhaani mukaan levittänyt sitä eteenpäin. Hyvä tapa näyttää idiootilta valokuvissa, sanoisin.
Loppuun vielä musaa. Itseäni kovin naurattaa, että nää hihhulit ovat kasarilla olleet ihan paniikissa jonkun WASPin ja muiden bändien kanssa. Heviähän sekin kyllä on, mutta aika pliisua. Mitähän he mahtaisivat ajatella nykymenosta? Aika paljon kovemmat patit on kyllä piipussa. Ohessa Jumalan karitsa -nimisen bändin loistava veto nimeltä Kävele kanssani helvettiin (video ei varmaankaan ole mitenkään biisiin liittyvä, mutta ei haittaa kuuntelua).
Varsinaisesti ajattelin tänään valistaa ihmisiä. Hevisormet ovat varmasti kaikille tutut. Siis tuo ele, jonka itsekin väännän tuossa kuvassa, joka aina teitä tervehtii sivulle tullessanne. Se siis olen minä siinä, jos ette vielä ole tajunneet. Viimeistään Lordin myötä ele on tullut myös helluntailaisille ja muille moraalimme vartijoille tutuksi. Opettipa Putaansuu tempun Matti Vanhasellekin, joka valitettavasti teki sen kyllä väärin...
Kukaan täysjärkinen ei näe tuossa eleessä mitään pahaa, luulen. Sen tekijät eivät palvo saatanaa tai mitään sellaista. Se on vain jotain, mitä tehdään. Tuota järkevämpää syytä en sormieni asennolle keksi. Joskus tietämättömyyden ja tyhmyyden yhdistyessä kommentit ovat vaan mielenkiintoisia. Jokelan tapahtumien jälkeen luin muistaakseni Aamulehdestä tekstaripalstalta valituksen siitä, miten nykyinen huono meno johtuu moraalittomuudestamme ja siitä, että opetamme lapsillemmekin "pirun merkin".
En ihan tarkalleen tiedä, mistä merkin yhdistäminen saatanaan ja vastaavaan oikein tulee. Merkki on kuitenkin demonisoitu. Osaltaan kyse lienee juurikin himouskovaisten ja muiden propagandistien toiminnasta, vaikka on merkkiä varmasti moni "aatteen mieskin" heilutellut. Sikäli kun tiedän, merkin suosion takana on Ronnie James Dio, tuo saakuran kova hevimies.
Ronnie keksi hevisormet, koska hän tarvitsi jonkun merkin. Ihan vaan jonkun. Hän tuli laulajaksi Black Sabbathiin Ozzyn paikalle. Aika kova paikka, sillä olihan Ozzy kohtalaisen arvostettu, sanovat. Kuten tietänette, tämä kalkkis on tunnettu V-voitonmerkistä. Hän jostain käsittämättömästä syystä heiluttelee sitä lavalla ja se on hänen tavaramerkkinsä. Ronnie ei halunnut olla pekkaa pahempi ja keksi itselleen oman merkin, hevisormet. Koska moni meistä haluaisi olla yhtä kova kuin Ronnie, nykyään hevisormia heiluttaa jopa pääministerit.
No mistä Ronska sitten keksi merkin? Mustasta Raamatusta? Luciferilta? Ei. Hän oppi sen mummoltaan. Tämä eteläitalialainen muori kuulemma torjui merkillä pahaa silmää. Etelä-Italiaa on vaikea ymmärtää. Porukka on kovin katolista, mutta keitokseen on sekoittunut monia aromeja. Kulttuurin käsittelyyn tarvittaisiin paljon palstatilaa ja minua tietävämpi ihminen, en siis käsittele sitä. Varmaa kuitenkin on se, että Ronnien mummo ei ole palvonut saatanaa merkkiä heilutellessaan. Yhtä varmaa mielestäni on myös se, että jos Ronnien uskovainen mummo on voinut heiluttaa hevisormia, voimme mekin. Kenenkään ei ole syytä pahoittaa siitä mieltään tai pelätä taivaalta otsaan putoavaa kuumaa kiveä. Se on vain merkki, niin vain tehdään.
Yksi suosittu käyttö hevisormille on valokuvissa poseeraus. Olen itse tämän tavan - kuten niin monen muunkin - oppinut suurelta osin veljeltäni ja parhaani mukaan levittänyt sitä eteenpäin. Hyvä tapa näyttää idiootilta valokuvissa, sanoisin.Loppuun vielä musaa. Itseäni kovin naurattaa, että nää hihhulit ovat kasarilla olleet ihan paniikissa jonkun WASPin ja muiden bändien kanssa. Heviähän sekin kyllä on, mutta aika pliisua. Mitähän he mahtaisivat ajatella nykymenosta? Aika paljon kovemmat patit on kyllä piipussa. Ohessa Jumalan karitsa -nimisen bändin loistava veto nimeltä Kävele kanssani helvettiin (video ei varmaankaan ole mitenkään biisiin liittyvä, mutta ei haittaa kuuntelua).
perjantai 14. joulukuuta 2007
On mulla ihme masu
Kuten minut tuntevat saattavat tietää, minulla on aika herkkä oksennusrefleksi. Joskus hampaiden harjaaminen tuottaa vaikeuksia, toisinaan väärien asioiden ajattelu aiheuttaa yökkäilyä. Viime aikoina, kun olen ollut erossa Höpö-Pöpöstäni, masuni on tällä alalla aiheuttanut tavallista enemmän ongelmia. Kai sillä on ikävä silittelyjä…
Paitsi että masuni on herkkä oksentamaan, se on myös tarkka. Minulla on ollut nyt tässä lyhyen ajan sisällä kolmet pikkujoulut. Kuinka ollakaan, homma on mennyt ryyppäämiseksi. Kotiin on könytty hyvin paljon Aamulehden jälkeen. Nukku-Masaa ei ole tarvinnut kauaa odottaa.
Aamulla on sitten ollut huono olo. Kehitys on ollut kolme kertaa sama. Nukun muutaman tunnin ja herään joskus ennen kello kahdeksaa, päätäni todennäköisesti särkee, on rauhaton ja huono olo. Uhinaa ja puhinaa sekä sängyssä pyörimistä. Sitten alkaa tuntua siltä, että kohta on huono olo. Sen jälkeen tulee huono olo. Sitten tulee oksa.
Se on ollut joka krapulaaamu melko lailla tasan kahdeksalta. Olen kuin The Old Faithful, minusta voisi kellon melkein tarkistaa. Posliinin halailu ja vatsahappojen kakominen pönttöön, se ei ole kyllä kivaa. Jos olisin Joonas, tässä olisi valokuva aiheesta, mutta meidän kamera on Pietarissa tällä hetkellä, joten säästytte siltä. Vihdoin yökkäilyn lakattua nautin ihanaa jääkylmää vettä vessan hanasta ja mahdollisesti tarvittavat särkylääkkeet.
Sitten takaisin sänkyyn. Uni tulee kohta ja sitä yleensä riittää puoleen päivään asti. Herätessäni olo on hyvä, ruoka maistuu ja silleen. Vähän hutera olo, mahdolliset morkkikset ja muut tietysti on, mutta hyvä olo viinamäärä huomioiden.
Tämä sama setti siis kolmesti peräkkäin ilman suurempaa variointia. Mielestäni mielenkiintoista. Nyt enää täytyy keksiä tapa hyödyntää tätä erikoistapaani taloudellisesti. Kuinka voisin tehdä sen? Minkälaisia mahdollisuuksia kellontarkka oksentaminen mahdollistaa? Hyviä ideoita otetaan vastaan.
Paitsi että masuni on herkkä oksentamaan, se on myös tarkka. Minulla on ollut nyt tässä lyhyen ajan sisällä kolmet pikkujoulut. Kuinka ollakaan, homma on mennyt ryyppäämiseksi. Kotiin on könytty hyvin paljon Aamulehden jälkeen. Nukku-Masaa ei ole tarvinnut kauaa odottaa.
Aamulla on sitten ollut huono olo. Kehitys on ollut kolme kertaa sama. Nukun muutaman tunnin ja herään joskus ennen kello kahdeksaa, päätäni todennäköisesti särkee, on rauhaton ja huono olo. Uhinaa ja puhinaa sekä sängyssä pyörimistä. Sitten alkaa tuntua siltä, että kohta on huono olo. Sen jälkeen tulee huono olo. Sitten tulee oksa.
Se on ollut joka krapulaaamu melko lailla tasan kahdeksalta. Olen kuin The Old Faithful, minusta voisi kellon melkein tarkistaa. Posliinin halailu ja vatsahappojen kakominen pönttöön, se ei ole kyllä kivaa. Jos olisin Joonas, tässä olisi valokuva aiheesta, mutta meidän kamera on Pietarissa tällä hetkellä, joten säästytte siltä. Vihdoin yökkäilyn lakattua nautin ihanaa jääkylmää vettä vessan hanasta ja mahdollisesti tarvittavat särkylääkkeet.
Sitten takaisin sänkyyn. Uni tulee kohta ja sitä yleensä riittää puoleen päivään asti. Herätessäni olo on hyvä, ruoka maistuu ja silleen. Vähän hutera olo, mahdolliset morkkikset ja muut tietysti on, mutta hyvä olo viinamäärä huomioiden.
Tämä sama setti siis kolmesti peräkkäin ilman suurempaa variointia. Mielestäni mielenkiintoista. Nyt enää täytyy keksiä tapa hyödyntää tätä erikoistapaani taloudellisesti. Kuinka voisin tehdä sen? Minkälaisia mahdollisuuksia kellontarkka oksentaminen mahdollistaa? Hyviä ideoita otetaan vastaan.
torstai 13. joulukuuta 2007
Täällä musiikkipoliisi, avatkaa ovi!
Hesarin netissä oli uutinen klassisen musiikin suosion laskusta. Asiasta myös keskusteltiin sivuilla, ja siitä kai ajatukseni virtaavat enemmän kuin tuosta uutisesta.
Minua kovin ihmetyttää ajatus siitä, että ihminen vanhetessaan siirtyy musiikkimaussaan klassisempaan suuntaan. Onko moinen vielä vallalla jossain? Kyllähän musiikkimakuun tulee uusia sävyjä, mutta ei sen tarvitse välttämättä korkeakulttuurisemmaksi (koko termi pitäis heittää mäkeen) muuttua. Ei tulevaisuuden vanhainkodeissa ehkä Pikku-G soi, mutta Metallica ja Iron Maiden varmasti.
Saapa nähdä, miten kauan klassinen musiikki saa pitää statuksensa aikuisten ja sivistyneiden ihmisten musiikkina. Tiedän, tiedän, eihän sillä varsinaisesti enää moista statusta ole, mutta aika paljon yhteiskunnan varoja menee korkeakyldyyrin tukemiseen. Kyllä se kertoo jostain asemasta.
Sata vuotta sitten kuolleen tyypin musiikin esittäminen pidetään tärkeämpänä kuin rockin. Se on arvokkaampaa. Klassisen korkean aseman on huomannut jo siitä, miten paljon Helsingissä on eräs monttu herättänyt keskustelua.
Mitä yritän sanoa? En tiedä, ajatus ei puolikrapulaisessa miehessä juokse. Lähinnä statementtini on se, että se on kyllä ärsyttävää, kun musiikkia arvotetaan. Klassinen on älykkäämpää musiikkia kuin hevi -tyylillä ja toisaalta tyylilajien sisälläkin. Kyllähän Led Zeppelin on arvokkaampaa kuin Lamb of God, siinä on heritagea jne. Eikö voitais vain kuunnella musaa, sitä musaa, josta pidetään?
Joo ei tästä nyt tule valmista, yritetäänpä huomenna uudestaan.
Lopuksi kuitenkin vielä korkeakorkeakulttuuria. Seuraava pätkä kertoo Beethovenin elämästä. Ei ollu äijällä helppoa.
Minua kovin ihmetyttää ajatus siitä, että ihminen vanhetessaan siirtyy musiikkimaussaan klassisempaan suuntaan. Onko moinen vielä vallalla jossain? Kyllähän musiikkimakuun tulee uusia sävyjä, mutta ei sen tarvitse välttämättä korkeakulttuurisemmaksi (koko termi pitäis heittää mäkeen) muuttua. Ei tulevaisuuden vanhainkodeissa ehkä Pikku-G soi, mutta Metallica ja Iron Maiden varmasti.
Saapa nähdä, miten kauan klassinen musiikki saa pitää statuksensa aikuisten ja sivistyneiden ihmisten musiikkina. Tiedän, tiedän, eihän sillä varsinaisesti enää moista statusta ole, mutta aika paljon yhteiskunnan varoja menee korkeakyldyyrin tukemiseen. Kyllä se kertoo jostain asemasta.
Sata vuotta sitten kuolleen tyypin musiikin esittäminen pidetään tärkeämpänä kuin rockin. Se on arvokkaampaa. Klassisen korkean aseman on huomannut jo siitä, miten paljon Helsingissä on eräs monttu herättänyt keskustelua.
Mitä yritän sanoa? En tiedä, ajatus ei puolikrapulaisessa miehessä juokse. Lähinnä statementtini on se, että se on kyllä ärsyttävää, kun musiikkia arvotetaan. Klassinen on älykkäämpää musiikkia kuin hevi -tyylillä ja toisaalta tyylilajien sisälläkin. Kyllähän Led Zeppelin on arvokkaampaa kuin Lamb of God, siinä on heritagea jne. Eikö voitais vain kuunnella musaa, sitä musaa, josta pidetään?
Joo ei tästä nyt tule valmista, yritetäänpä huomenna uudestaan.
Lopuksi kuitenkin vielä korkeakorkeakulttuuria. Seuraava pätkä kertoo Beethovenin elämästä. Ei ollu äijällä helppoa.
keskiviikko 12. joulukuuta 2007
Tyhmyydestä sakotetaan
Helsingin Sanomiset uutisoivat tänään tällaista. Ruotsalaisnaiselta vietiin tuhansia kruunuja, välineinä ei ollut pistooli tai nyrkkirauta, vaan Facebook ja telefooni.
Ihmisten petkuttaminen on ilmeisen helppoa. Tyyppi soittaa Jenkkilästä ja ilmoittaa, että olet voittanut lotossa. Nyt enää tarvitaan pankkiyhteystiedot, jotta voidaan vähän laskuttaa voittajaa. Hetkinen, mietitäänpä. Kuinka monessa lotossa maksetaan vasta jälkikäteen, voiton jo varmistuttua? Ymmärtääkseni loton - ainakin taloudellisesti kannattavien sellaisten - perusidea on päinvastainen; maksetaan ensin, sitten voitetaan ehkä.
Nettiaika vaan on ihmeellistä ja lototkin toimivat internetissä päinvastaisesti. Itsekin olen kymmeniä kertoja voittanut ilmaisessa internet-lotossa. Aika hyvä tsägä käynyt. Sähköpostiini on tullut lukemattomia ilmoituksia siitä, että minut on valittu miljoonien joukosta voittajaksi ja palkinto on ollut huomattava summa rahaa. En ole koskaan mihinkään tietysti osallistunut, mutta ei ole tarvinnut, sillä voittajat on valittu kaikkien sähköpostinkäyttäjien keskuudesta.
Mikä mahtaakaan olla edellämainitun hyväntekeväisyysloton perimmäinen tarkoitus? Sähköpostin käytön lisääminen, sanottiin postissa. Uskottavaa, sähkäriähän ei vielä nykyään käytetä tarpeeksi. Kai tuohonkin retkuun joku idiootti on mennyt, ei kai niitä vuodesta toiseen muuten tulisi.
Vetää kyllä hiljaiseksi moinen dorkailu aina. Ihan mielenkiinnosta olisi kiva tietää, minkälaisesta sivustosta onkaan ollut kyse ruotsalaisnaisen tapauksessa. Tuskin mistään kovin uskottavasta. "Ilmainen lotto, ihan vaan sinun huvitukseksi. Komeet palkinnot!" tai jotain vastaavaa todennäköisesti. Nettiin uskotaan hämmentävän paljon. Elämässä ei mitään saa ilmaiseksi, mutta ehkäpä netissä...
Ihmisten petkuttaminen on ilmeisen helppoa. Tyyppi soittaa Jenkkilästä ja ilmoittaa, että olet voittanut lotossa. Nyt enää tarvitaan pankkiyhteystiedot, jotta voidaan vähän laskuttaa voittajaa. Hetkinen, mietitäänpä. Kuinka monessa lotossa maksetaan vasta jälkikäteen, voiton jo varmistuttua? Ymmärtääkseni loton - ainakin taloudellisesti kannattavien sellaisten - perusidea on päinvastainen; maksetaan ensin, sitten voitetaan ehkä.
Nettiaika vaan on ihmeellistä ja lototkin toimivat internetissä päinvastaisesti. Itsekin olen kymmeniä kertoja voittanut ilmaisessa internet-lotossa. Aika hyvä tsägä käynyt. Sähköpostiini on tullut lukemattomia ilmoituksia siitä, että minut on valittu miljoonien joukosta voittajaksi ja palkinto on ollut huomattava summa rahaa. En ole koskaan mihinkään tietysti osallistunut, mutta ei ole tarvinnut, sillä voittajat on valittu kaikkien sähköpostinkäyttäjien keskuudesta.
Mikä mahtaakaan olla edellämainitun hyväntekeväisyysloton perimmäinen tarkoitus? Sähköpostin käytön lisääminen, sanottiin postissa. Uskottavaa, sähkäriähän ei vielä nykyään käytetä tarpeeksi. Kai tuohonkin retkuun joku idiootti on mennyt, ei kai niitä vuodesta toiseen muuten tulisi.
Vetää kyllä hiljaiseksi moinen dorkailu aina. Ihan mielenkiinnosta olisi kiva tietää, minkälaisesta sivustosta onkaan ollut kyse ruotsalaisnaisen tapauksessa. Tuskin mistään kovin uskottavasta. "Ilmainen lotto, ihan vaan sinun huvitukseksi. Komeet palkinnot!" tai jotain vastaavaa todennäköisesti. Nettiin uskotaan hämmentävän paljon. Elämässä ei mitään saa ilmaiseksi, mutta ehkäpä netissä...
tiistai 11. joulukuuta 2007
Kestääkö Kiina globiksen paineet? (Jeesusteippi on jees)
Tänään mietin globalisaatiota, eli kavereiden kesken globista. Suomessa pelätään, että kaikki työt menee Kiinaan jne, mutta välillä mietityttää, että miten se Kiina itse mahtaa pärjätä.
Ostin tuossa noin kuukausi sitten villakangastakin H&M:ltä. Kuten monet liikkeen vaatteet, takkini oli ihq-hottis ja valmistettu Kiinassa. Mulla ei ole yleensä mitään Kiinaa vastaan, koska olen köyhä ja tykkään edullisista jutuista. Tämä takki on aiheuttanut kuitenkin murinaa.
Takkini on vilskareiden tapaan napeilla kiinnitettävä. Ja nappeja takista on pudonnut jo toistakymmentä kertaa. Tehtaan kiinnitykset ovat ollet aivan surkeita, eivätkä omani ole olleet sen parempia, kun en omista tarpeeksi vahvaa lankaa tähän kyseiseen tarkoitukseen. Vähän on menny hermo! Mielestäni Kiinalla on syytä todellakin huoleen, jos eivät saa edes nappeja pysymään takeissa. Moisella menolla ei pitkälle pötkitä.
Tänään jälleen kerran yksi nappi päätti irrota takista. En pitänyt siitä. Paikalla olleet voivat todistaa. Tällä kertaa pistin kovan kovaa vastaan, ja nyt nappi on taas kiinni takissa. Kiinnityksessä on käytetty jeesusteippiä ja jekkulankaa. Luulisi pysyvän! Molemmat edellämainitut jutut on kyllä loistavia. Niillä voi korjata ja kiinnittää mitä vaan.
Tänään jesseä nappiin virittäessäni muistiini palasi jälleen hyvin outo kokemus muutaman vuoden takaa. Liftasin aikoinaan Treelta Jykylään ja osan matkaa tein erään nuoren miehen ja hänen rekkansa kanssa. (Hetkinen, olenkohan jo joskus maininnut tästä tapauksesta? En tiedä...) Autosta oli mennyt rengas rikki. Kyydissä istuessa sen huomasi, sillä renkaan riekaleet pyöriessään hakkasivat autoon. Asialle ei oikein mitään voinut, niin piti ajella hissukseen.
Jämsän tienoilla kyyti kuitenkin loppui, sillä riekaleet olivat rikkoneet jarrujen paineilmaletkun. Ilman jarruja ei paljon ajella. Tässä vaiheessa mystiikka astui kuvaan. Kaveri oli puoliammattimainen rekkakuski ja sen huomasi. Rikkoontuneen letkun olisi nimittäin saattanut hyvinkin helposti korjata jessellä, mutta kaverilla ei ollut mitään teippiä autossa. Jo vuosia olen ihmetellyt, että miten on mahdollista, että rekassa ei ollut yhtään jeesusteippiä. En voi moista leväperäisyyttä käsittää.
Korjausyritykset ilman teippiä olivat epätoivoisia. Korjata nyt paineilmaletku hanskalla?! En tiedä, miten tapaus päättyi, sillä jätin uppoavan laivan ja aloin etsiä uutta kyytiä. Eipä musta mitään hyötyä olisi ollutkaan. Toivottavasti kaveri selvisi.
Eli jessestä on moneksi. Sillä korjaa asusteensa samoin kuin rekkansa. Pidähän siis sinäkin sitä aina riittävän lähellä, sillä koskaan ei tiedä, milloin sitä todellakin tarvitsee. Itse sain edellisillä synttäreillä lahjan, joka oli paremman puutteessa kääritty jeesusteippiin. Paketti oli siron hopeinen ja helppo avata. Kannattaa tuokin muistaa joululahjoja kääriessä.
Ihan lopuksi vielä toiseen (kolmanteen) aiheeseen. Kuten tunnettua(?), nukun käyttäen kahta peittoa. Syntinen nautinto, jota suosittelen lämpimästi. Tänään aamulla heräsin ja huomasin, että toinen peitto oli kokonaan pois pussilakanasta. Ihmettelin vähän tuota. Voiko moista tehdä unissaan vahingossa? Mitä makuuhuoneessani tapahtuukaan öisin? Asiasta jotain tietävä siitä minulle kertokoon, kiitos.
Ostin tuossa noin kuukausi sitten villakangastakin H&M:ltä. Kuten monet liikkeen vaatteet, takkini oli ihq-hottis ja valmistettu Kiinassa. Mulla ei ole yleensä mitään Kiinaa vastaan, koska olen köyhä ja tykkään edullisista jutuista. Tämä takki on aiheuttanut kuitenkin murinaa.
Takkini on vilskareiden tapaan napeilla kiinnitettävä. Ja nappeja takista on pudonnut jo toistakymmentä kertaa. Tehtaan kiinnitykset ovat ollet aivan surkeita, eivätkä omani ole olleet sen parempia, kun en omista tarpeeksi vahvaa lankaa tähän kyseiseen tarkoitukseen. Vähän on menny hermo! Mielestäni Kiinalla on syytä todellakin huoleen, jos eivät saa edes nappeja pysymään takeissa. Moisella menolla ei pitkälle pötkitä.
Tänään jälleen kerran yksi nappi päätti irrota takista. En pitänyt siitä. Paikalla olleet voivat todistaa. Tällä kertaa pistin kovan kovaa vastaan, ja nyt nappi on taas kiinni takissa. Kiinnityksessä on käytetty jeesusteippiä ja jekkulankaa. Luulisi pysyvän! Molemmat edellämainitut jutut on kyllä loistavia. Niillä voi korjata ja kiinnittää mitä vaan.
Tänään jesseä nappiin virittäessäni muistiini palasi jälleen hyvin outo kokemus muutaman vuoden takaa. Liftasin aikoinaan Treelta Jykylään ja osan matkaa tein erään nuoren miehen ja hänen rekkansa kanssa. (Hetkinen, olenkohan jo joskus maininnut tästä tapauksesta? En tiedä...) Autosta oli mennyt rengas rikki. Kyydissä istuessa sen huomasi, sillä renkaan riekaleet pyöriessään hakkasivat autoon. Asialle ei oikein mitään voinut, niin piti ajella hissukseen.
Jämsän tienoilla kyyti kuitenkin loppui, sillä riekaleet olivat rikkoneet jarrujen paineilmaletkun. Ilman jarruja ei paljon ajella. Tässä vaiheessa mystiikka astui kuvaan. Kaveri oli puoliammattimainen rekkakuski ja sen huomasi. Rikkoontuneen letkun olisi nimittäin saattanut hyvinkin helposti korjata jessellä, mutta kaverilla ei ollut mitään teippiä autossa. Jo vuosia olen ihmetellyt, että miten on mahdollista, että rekassa ei ollut yhtään jeesusteippiä. En voi moista leväperäisyyttä käsittää.
Korjausyritykset ilman teippiä olivat epätoivoisia. Korjata nyt paineilmaletku hanskalla?! En tiedä, miten tapaus päättyi, sillä jätin uppoavan laivan ja aloin etsiä uutta kyytiä. Eipä musta mitään hyötyä olisi ollutkaan. Toivottavasti kaveri selvisi.
Eli jessestä on moneksi. Sillä korjaa asusteensa samoin kuin rekkansa. Pidähän siis sinäkin sitä aina riittävän lähellä, sillä koskaan ei tiedä, milloin sitä todellakin tarvitsee. Itse sain edellisillä synttäreillä lahjan, joka oli paremman puutteessa kääritty jeesusteippiin. Paketti oli siron hopeinen ja helppo avata. Kannattaa tuokin muistaa joululahjoja kääriessä.
Ihan lopuksi vielä toiseen (kolmanteen) aiheeseen. Kuten tunnettua(?), nukun käyttäen kahta peittoa. Syntinen nautinto, jota suosittelen lämpimästi. Tänään aamulla heräsin ja huomasin, että toinen peitto oli kokonaan pois pussilakanasta. Ihmettelin vähän tuota. Voiko moista tehdä unissaan vahingossa? Mitä makuuhuoneessani tapahtuukaan öisin? Asiasta jotain tietävä siitä minulle kertokoon, kiitos.
maanantai 10. joulukuuta 2007
Joulu-horoskooppi
Joulukuu on edennyt toiselle kymmenelleen, enkä ole edes horoskooppeja kirjoittanut! En tiedä, mikä on aiheuttanut erheeni, mutta pahoittelen sitä. Olette varmasti odottaneet näitä, sen tiedän. Nyt kuitenkin tulee. Suuntasin katseeni taivaalle (näytti olevan pilvessä) ja povasin tulevan joulun lahjat.
Facebook (=Sinkkuelämää-fanit)
Facebookeilla tuleva joulu näyttää mustalta kuin Tampereen yö joulukuussa. Syksyn töhöilyjen jälkeen on turha odottaa mitään erikoista. Kaverit ovat käärmeissään ja viimeistään pikkujoulukausi on saanut facebookkien parisuhteetkin rakoilemaan niin, että luvassa on etupäässä jotain väkisellä ostettuja kirjalahjoja. Mahdollisesti sarjakuvia ja jotain huonoja pokkareita; ei puhettakaan John Irvingistä. Suurimmat rötösherrat saavat Suuren suomalaisen kirjakerhon kuukauden kirjapaketin.
Koff (=Dr. Phil -fanit)
Koffien lahjapaketit täyttyvät edellisvuotiseen tapaan. Siviilisäätyyn katsomatta luvassa on siis lähinnä televisiosarjoja DVD:llä. Pako-sarjan ystävät saavat Lostia, Desperate Housewivesia seuraavat Jerichoa ja C.S.I. Miamia voi tulla ihan kenelle vaan. Lautapelit ovat myös mahdollisia. Carcassonnen lisäosat ja Portobello Market lienevät yleisimmät. Kirjekuorissa on Veikkauksen arpoja, pehmeät paketit sisältävät jälleen yhdet villasukat. Vartta riittää polveen asti, väri on todennäköisesti aniliini.
OMO (=Frendit-fanit)
OMOt ovat ehdottomasti tämän vuoden voittajia. Lähimmäisesi ovat todellakin panostaneet ja kodintekniikka on vaihtanut omistajaa. Monet vanhemmat ovat hankkineet lapsilleen tallentavia digiboxeja. Helmikuuta ei tarvitse siis enää pelätä. Erikoisyllättäjiä ovat kuitenkin tänä vuonna parisuhteissa elävät miehet. Uskomattomalla intuitiolla he ovat hankkineet mm. hierontalahjakortteja ja muita hemmotteluhoitoja. Edes lasitavara ei tuota pettymystä tänä vuonna, sekin on todennäköisesti jotain järkevää, Iittalan Auroraa tai vastaavaa. Jos kuusen alla jököttää oikein iso paketti, se sisältää pulkan!
Springsteen (= Muut, sisältää myös heidät, jotka salaa fanittaa Salkkareita)
Springsteenien joulu ei voisi olla kurjempi. Sukulaiset ovat lahjaostoksilla painaneet paniikkinappulan pohjaan, luvassa on siis Pandan suklaakonvehteja laatikottain. Parisuhteissa elävillä ei mene sen paremmin ja varsinkin naisia koetellaan: luvassa on paistinpannujen ja muiden romanttisten lahjojen lisäksi pahimmillaan ns. hupitavaroita erotiikkaliikkeistä, nännipölyä ja suklaapeniksiä. Vastaeronneiden exät saattavat muistaa sanomalehteen käärityllä hauella.
Facebook (=Sinkkuelämää-fanit)
Facebookeilla tuleva joulu näyttää mustalta kuin Tampereen yö joulukuussa. Syksyn töhöilyjen jälkeen on turha odottaa mitään erikoista. Kaverit ovat käärmeissään ja viimeistään pikkujoulukausi on saanut facebookkien parisuhteetkin rakoilemaan niin, että luvassa on etupäässä jotain väkisellä ostettuja kirjalahjoja. Mahdollisesti sarjakuvia ja jotain huonoja pokkareita; ei puhettakaan John Irvingistä. Suurimmat rötösherrat saavat Suuren suomalaisen kirjakerhon kuukauden kirjapaketin.
Koff (=Dr. Phil -fanit)
Koffien lahjapaketit täyttyvät edellisvuotiseen tapaan. Siviilisäätyyn katsomatta luvassa on siis lähinnä televisiosarjoja DVD:llä. Pako-sarjan ystävät saavat Lostia, Desperate Housewivesia seuraavat Jerichoa ja C.S.I. Miamia voi tulla ihan kenelle vaan. Lautapelit ovat myös mahdollisia. Carcassonnen lisäosat ja Portobello Market lienevät yleisimmät. Kirjekuorissa on Veikkauksen arpoja, pehmeät paketit sisältävät jälleen yhdet villasukat. Vartta riittää polveen asti, väri on todennäköisesti aniliini.
OMO (=Frendit-fanit)
OMOt ovat ehdottomasti tämän vuoden voittajia. Lähimmäisesi ovat todellakin panostaneet ja kodintekniikka on vaihtanut omistajaa. Monet vanhemmat ovat hankkineet lapsilleen tallentavia digiboxeja. Helmikuuta ei tarvitse siis enää pelätä. Erikoisyllättäjiä ovat kuitenkin tänä vuonna parisuhteissa elävät miehet. Uskomattomalla intuitiolla he ovat hankkineet mm. hierontalahjakortteja ja muita hemmotteluhoitoja. Edes lasitavara ei tuota pettymystä tänä vuonna, sekin on todennäköisesti jotain järkevää, Iittalan Auroraa tai vastaavaa. Jos kuusen alla jököttää oikein iso paketti, se sisältää pulkan!
Springsteen (= Muut, sisältää myös heidät, jotka salaa fanittaa Salkkareita)
Springsteenien joulu ei voisi olla kurjempi. Sukulaiset ovat lahjaostoksilla painaneet paniikkinappulan pohjaan, luvassa on siis Pandan suklaakonvehteja laatikottain. Parisuhteissa elävillä ei mene sen paremmin ja varsinkin naisia koetellaan: luvassa on paistinpannujen ja muiden romanttisten lahjojen lisäksi pahimmillaan ns. hupitavaroita erotiikkaliikkeistä, nännipölyä ja suklaapeniksiä. Vastaeronneiden exät saattavat muistaa sanomalehteen käärityllä hauella.
sunnuntai 9. joulukuuta 2007
Minkälaiset roolit on teidän perheessä?
Sunnuntaini alkoi tänään ristiriitaisissa tunnelmissa. Luin aamukaffetta höliessäni Aamulehden sunnuntailiitteitä, kuten tavallista. Asiat ja Ihmiset sisältävät yleensä hyviä juttuja, eikä tämä päivä tehnyt poikkeusta.
Ihmiset-liitteessä oli koskettava tarina naisesta, jolta viattomalta vaikuttaneen koiranpureman seurauksena amputoitiin osa kaikista raajoista. Kyllä joillakuilla sitten käy huono tuuri. Nainen kyllä oli hämmentävän sisukas, ensimmäiseksi oli leikannut kotonaan ruohon, kun oli sairaalasta proteesien kanssa päässyt. Samassa läpyskässä oli juttu myös ihmisestä, joka on aivan toista äärilaitaa. En juttua edes lukenut, mutta pakko silti avautua.
Susanna Sievinen. Jos Susan Ruusunen (aik. Kuronen, wannabe-Vanhanen) jätetään laskuista, SS on varmaan Suomen turhin julkkis. Hän on entisen huippu-uimarin entinen vaimo. Siinäpä vasta meriittiä, joiden turvin voi opettaa muita ihmisiä elämään.
Kuten sanoin, en juttua lukenut, sillä SS ei voisi vähempää kiinnostaa. Silmäilin juttua kuitenkin ja messengerissä kuulin Anne-kamultani, että SS oli opastanut meitä kaikkia murtamaan perinteisiä perherooleja. Miehillekin siis vispilä käteen ja naisille vasara.
SS taitaa elää 50-lukua. Onko jossain vielä olemassa nuoria perheitä, joissa ”perinteiset” roolit olisivat näin voimissaan? Itse en tunne ainakaan yhtään. Ainoat perheet, joissa nainen hoitaa kaikki kodin ylläpitämiseen liittyvät työt, ovat niitä, joissa mies urheilee maailman huipulla. Kyllä me muut hoidamme asiat nykyään ihan yhdessä.
Jutussa sanottiin, että SS:n tärkeä sanoma oli jäänyt viime syksynä silikoni-ym.-kohun alle. Kyllähän sanottavat varmasti jää taka-alalle, kun hyppii poseeraamassa ilkosillaan aina tilaisuuden tullen. Jos sosiaalipornolla nousee julkisuuteen, turha valittaa, kun kukaan ei ota sanomisia tosissaan. Ja mikähän mahtoi olla se tärkeä sanoma, joka jäi väliin? Tasa-arvo? Suomen asiat eivät ole täydellisesti, mutta on ne niin hyvin, että kellään SS:llä ei ole mitään annettavaa.
Sopii hyvin naisen järjenjuoksuun opettaa jotain sellaista, joka on onneksi jo normi. SS tuntee varmasti itsensä kovin älykkääksi, kun on keksinyt opastaa ihmisiä tasa-arvoistamaan sukupuolirooleja. Pelottava ajatus on se, että joku saattaa SS:n sanomaa järkevänä ja tärkeänä.
Ehkä eniten kuitenkin ihmettelen sitä, että Aamulehti jaksaa jotain SS:ää tunkea sivuilleen ja puhua vielä naisen ”kirjastakin”. En ole sitä lukenut, mutta varmasti aivan kauhea. Yhdyn Joonaksen näkemykseen asiassa täysin.
Nämä ihmiset on Hymyä varten, luulisi Aamulehdellä jotain muutakin jutunjuurta olevan. Olisivat haastatelleet mieluummin vaikka herra Badgeria…
Ihmiset-liitteessä oli koskettava tarina naisesta, jolta viattomalta vaikuttaneen koiranpureman seurauksena amputoitiin osa kaikista raajoista. Kyllä joillakuilla sitten käy huono tuuri. Nainen kyllä oli hämmentävän sisukas, ensimmäiseksi oli leikannut kotonaan ruohon, kun oli sairaalasta proteesien kanssa päässyt. Samassa läpyskässä oli juttu myös ihmisestä, joka on aivan toista äärilaitaa. En juttua edes lukenut, mutta pakko silti avautua.
Susanna Sievinen. Jos Susan Ruusunen (aik. Kuronen, wannabe-Vanhanen) jätetään laskuista, SS on varmaan Suomen turhin julkkis. Hän on entisen huippu-uimarin entinen vaimo. Siinäpä vasta meriittiä, joiden turvin voi opettaa muita ihmisiä elämään.
Kuten sanoin, en juttua lukenut, sillä SS ei voisi vähempää kiinnostaa. Silmäilin juttua kuitenkin ja messengerissä kuulin Anne-kamultani, että SS oli opastanut meitä kaikkia murtamaan perinteisiä perherooleja. Miehillekin siis vispilä käteen ja naisille vasara.
SS taitaa elää 50-lukua. Onko jossain vielä olemassa nuoria perheitä, joissa ”perinteiset” roolit olisivat näin voimissaan? Itse en tunne ainakaan yhtään. Ainoat perheet, joissa nainen hoitaa kaikki kodin ylläpitämiseen liittyvät työt, ovat niitä, joissa mies urheilee maailman huipulla. Kyllä me muut hoidamme asiat nykyään ihan yhdessä.
Jutussa sanottiin, että SS:n tärkeä sanoma oli jäänyt viime syksynä silikoni-ym.-kohun alle. Kyllähän sanottavat varmasti jää taka-alalle, kun hyppii poseeraamassa ilkosillaan aina tilaisuuden tullen. Jos sosiaalipornolla nousee julkisuuteen, turha valittaa, kun kukaan ei ota sanomisia tosissaan. Ja mikähän mahtoi olla se tärkeä sanoma, joka jäi väliin? Tasa-arvo? Suomen asiat eivät ole täydellisesti, mutta on ne niin hyvin, että kellään SS:llä ei ole mitään annettavaa.
Sopii hyvin naisen järjenjuoksuun opettaa jotain sellaista, joka on onneksi jo normi. SS tuntee varmasti itsensä kovin älykkääksi, kun on keksinyt opastaa ihmisiä tasa-arvoistamaan sukupuolirooleja. Pelottava ajatus on se, että joku saattaa SS:n sanomaa järkevänä ja tärkeänä.
Ehkä eniten kuitenkin ihmettelen sitä, että Aamulehti jaksaa jotain SS:ää tunkea sivuilleen ja puhua vielä naisen ”kirjastakin”. En ole sitä lukenut, mutta varmasti aivan kauhea. Yhdyn Joonaksen näkemykseen asiassa täysin.
Nämä ihmiset on Hymyä varten, luulisi Aamulehdellä jotain muutakin jutunjuurta olevan. Olisivat haastatelleet mieluummin vaikka herra Badgeria…
lauantai 8. joulukuuta 2007
Ei mustaa pukua, please.
Sananen pukeutumisesta. Annahan (kaks kamuani kirjoittaa blogia, näköjään täytyy heihin linkittää vuoron perään) peräänkuulutti taannoin suomalaista tyyligurua. En ole guru, mutta erotan solmion supikoirasta, joten avaudun vähäsen.
Suomalaiset miehet eivät ole kovinkaan tyylikkäitä, sen huomasin jälleen seuratessani Haloskan itsenäisyyspäivän vastaanottoa.
On suuri kunnianosoitus päästä Presidentinlinnaan juhlimaan itsenäisyyspäivää. Suomessa ei juhlallisempaa tilaisuutta järjestetäkään; en ainakaan keksi mitään. Hyvä tekosyy laittaa siis parasta päälle.
Mutta mitä tekee suomalainen mies? Laskiko kukaan montako puku ja skraga -yhdistelmää tänä vuonna asteli linnassa? Niitä oli monta.
Tein vähän research-duunia. Netin suomalaisten pukeutumisoppaiden mukaan frakin voi korvata mustalla puvulla. Minä sanon, että ei voi, ei ainakaan, jos kyseessä on The Juhlat Suomessa. Musta puku on alipukeutumista ja se näyttää juntilta.
Jos näissä bileissä ei pukeudu hienosti, niin missä sitten? Väitän, että jos vastaavat kekkerit järjestettäisiin jossain tyylitietoisemmassa maassa, ei pukuja noin paljoa olisi.
Vanhoille miehille suon puvun. Jos ikää on 70, niin minun puolesta silloin saa ottaa rennosti ja vain heittää jotain päälle, jos haluaa. Mutta että nuoret tyypit? Ei näin.
Hankkikaa se frakki, tai jos ette halua käyttää frakkia, keksikää jotain muuta kuin puku. Apocalyptican Eicca oli varmaan ainoa hyvännäköinen puku-kravatti-yhdistelmää käyttänyt tyyppi juhlissa. Tosin yhtä rento look sopii vain rokkarille, ei tavalliselle pulliaiselle. Jotain voi kuitenkin säveltää, jos tajua asialle löytyy.
En kannata tiukkoja määräyksiä ja tyylipoliisiutta. Itsekin menin puvussa (en mustassa) naimisiin, vaikka saketit on kyllä hyvän näköisiä. Vieraita kuitenkin oli häissä vain kolme ja ajattelin normipuvun sopivan tilanteeseen paremmin: se sointui kivasti Tampereen maistraatin sisustukseen. Tilannetajua saa siis käyttää. Ja tilannetajua on se, että please, ei mustaa pukua linnaan.
Aion seurata juhlia ensi vuonnakin. Jos näen siellä yhdenkin blogini lukijoista mustassa puvussa, niin silloin minä murisen entistä enemmän.
Suomalaiset miehet eivät ole kovinkaan tyylikkäitä, sen huomasin jälleen seuratessani Haloskan itsenäisyyspäivän vastaanottoa.
On suuri kunnianosoitus päästä Presidentinlinnaan juhlimaan itsenäisyyspäivää. Suomessa ei juhlallisempaa tilaisuutta järjestetäkään; en ainakaan keksi mitään. Hyvä tekosyy laittaa siis parasta päälle.
Mutta mitä tekee suomalainen mies? Laskiko kukaan montako puku ja skraga -yhdistelmää tänä vuonna asteli linnassa? Niitä oli monta.
Tein vähän research-duunia. Netin suomalaisten pukeutumisoppaiden mukaan frakin voi korvata mustalla puvulla. Minä sanon, että ei voi, ei ainakaan, jos kyseessä on The Juhlat Suomessa. Musta puku on alipukeutumista ja se näyttää juntilta.
Jos näissä bileissä ei pukeudu hienosti, niin missä sitten? Väitän, että jos vastaavat kekkerit järjestettäisiin jossain tyylitietoisemmassa maassa, ei pukuja noin paljoa olisi.
Vanhoille miehille suon puvun. Jos ikää on 70, niin minun puolesta silloin saa ottaa rennosti ja vain heittää jotain päälle, jos haluaa. Mutta että nuoret tyypit? Ei näin.
Hankkikaa se frakki, tai jos ette halua käyttää frakkia, keksikää jotain muuta kuin puku. Apocalyptican Eicca oli varmaan ainoa hyvännäköinen puku-kravatti-yhdistelmää käyttänyt tyyppi juhlissa. Tosin yhtä rento look sopii vain rokkarille, ei tavalliselle pulliaiselle. Jotain voi kuitenkin säveltää, jos tajua asialle löytyy.
En kannata tiukkoja määräyksiä ja tyylipoliisiutta. Itsekin menin puvussa (en mustassa) naimisiin, vaikka saketit on kyllä hyvän näköisiä. Vieraita kuitenkin oli häissä vain kolme ja ajattelin normipuvun sopivan tilanteeseen paremmin: se sointui kivasti Tampereen maistraatin sisustukseen. Tilannetajua saa siis käyttää. Ja tilannetajua on se, että please, ei mustaa pukua linnaan.
Aion seurata juhlia ensi vuonnakin. Jos näen siellä yhdenkin blogini lukijoista mustassa puvussa, niin silloin minä murisen entistä enemmän.
perjantai 7. joulukuuta 2007
"Aiotteko syödä äitini?"
Hieman vielä kepeää settiä.
Jos joku haluaa pukinkonttiin maailman parasta hymööriä edullisesti, hän suunnatkoon askeleensa Anttilaan.
Anttilan laareista irtoaa Monty Pythonin Lentävää sirkusta kympillä per tuotantokausi. Kuva levyillä on surkea, extroja ei ole, mutta silti kauppa kannattaa. Sarja kokonaisuudessaan on erinomainen ja Lentävän sirkuksen kakkoskauden veroista huumoria ei ole tehty, eikä varmasti tulla tekemäänkään. Älyttömät ideat, hiotut kässärit, loistava näyttelijätyö ja täydelliset ajoitukset, ei huippukomediaan muuta vaadita.
Ohessa pari esimerkkiä päivää piristämään. Eka on lyhyt pätkä, joka liittyy erääseen Pythonien kummista lempiaiheista, eli kaloihin. Hulvaton mielestäni. Vastaavia absurdeja lyhäreitä löytyy lukemattomia. Mistä ideat näihin, en voi ymmärtää.
Toinen pätkä on pidempi ja siinä ilmenee Pythoneille tyypillinen piirre linkeistä, joiden avulla sketsit eivät aina lopu olleenkaan, vaan siirtyvät usein tahallisen heppoisten aasinsiltojen avulla uusiin tilanteisiin. Sketsisarjan viimeinen pätkä taas on Pythoneita shokeeraavimmillaan. Kuka oikeasti nykyään uskaltaisi tehdä samasta aiheesta yhtä härskiä pilaa?
Pojilla on ollut mielestäni terve asenne elämään. Kaikelle voi nauraa, jos hyvä maku muistetaan tai vaihtoehtoisesti unohdetaan kokonaan. Niin se on mielestäni, ei asioita kannata liian vakavasti ottaa. Mutta minkälainen tyyppi voi saada päähänsä repliikin, johon koko komeus loppuu? En tajua, mutta hautaustoimisto-osio kaiken kaikkiaan mauttomuudessaan loistava pätkä ja tikahduttavan hauska.
Jos joku haluaa pukinkonttiin maailman parasta hymööriä edullisesti, hän suunnatkoon askeleensa Anttilaan.
Anttilan laareista irtoaa Monty Pythonin Lentävää sirkusta kympillä per tuotantokausi. Kuva levyillä on surkea, extroja ei ole, mutta silti kauppa kannattaa. Sarja kokonaisuudessaan on erinomainen ja Lentävän sirkuksen kakkoskauden veroista huumoria ei ole tehty, eikä varmasti tulla tekemäänkään. Älyttömät ideat, hiotut kässärit, loistava näyttelijätyö ja täydelliset ajoitukset, ei huippukomediaan muuta vaadita.
Ohessa pari esimerkkiä päivää piristämään. Eka on lyhyt pätkä, joka liittyy erääseen Pythonien kummista lempiaiheista, eli kaloihin. Hulvaton mielestäni. Vastaavia absurdeja lyhäreitä löytyy lukemattomia. Mistä ideat näihin, en voi ymmärtää.
Toinen pätkä on pidempi ja siinä ilmenee Pythoneille tyypillinen piirre linkeistä, joiden avulla sketsit eivät aina lopu olleenkaan, vaan siirtyvät usein tahallisen heppoisten aasinsiltojen avulla uusiin tilanteisiin. Sketsisarjan viimeinen pätkä taas on Pythoneita shokeeraavimmillaan. Kuka oikeasti nykyään uskaltaisi tehdä samasta aiheesta yhtä härskiä pilaa?
Pojilla on ollut mielestäni terve asenne elämään. Kaikelle voi nauraa, jos hyvä maku muistetaan tai vaihtoehtoisesti unohdetaan kokonaan. Niin se on mielestäni, ei asioita kannata liian vakavasti ottaa. Mutta minkälainen tyyppi voi saada päähänsä repliikin, johon koko komeus loppuu? En tajua, mutta hautaustoimisto-osio kaiken kaikkiaan mauttomuudessaan loistava pätkä ja tikahduttavan hauska.
torstai 6. joulukuuta 2007
30 minuuttia Maan elämää
Näin aikoinani erään elokuvan, joka sai minut ajattelemaan. Elokuvassa vuosien kuuntelun jälkeen SETI-tyypit nappaavat avaruudesta signaalin, jossa näyttää olevan järjellinen sisältö. Avaruusoliot lähettävät Maahan kuvaa Berliinin olympiaspeleistä ja Hitleristä. Paljon muuta en elokuvasta muistakaan.
Elokuvan juju on se, että kaikki radio- ja tv-signaalit ja muut vastaavathan sinkoilevat taivaalle ja avaruuteen. Lähinaapurimme muutamien valovuosien takaa olivat vastaanottaneet tv-signaalin vuoden 1936 olympialaisista ja lähettäneet sen takaisin viestiksi olemassaolostaan. Huono tsägä, että Hitler sattui olemaan kuvissa. Se herätti ihmetystä muistaakseni.
Pahemminkin voisi ehkä olla. Jos avaruudessa on älyllistä elämää, se voi olla minkälaista tahansa. Koko heidän aistisysteeminsä voi olla ihan erilainen kuin meillä, tekniikasta nyt puhumattakaan. Televisiokuvan havaitseminen ja tulkinta on siis varmasti hyvin vaikeaa.
Kuvitellaan kuitenkin, että jossain Alfa Centaurissa on planeetta Aam, jolla on älykästä ja teknisesti kehittynyttä elämää. Sikäläiset huomaavat meidän nurkilta tulevan jotain järjellisen oloista lähetystä. Aamin viisaimmat tiedemiehet alkavat tutkia keinoja tulkita lähetystä.
Pitkän ja vaivalloisen työn jälkeen he onnistuvat purkamaan televisiosignaalin niin, että ymmärtävät sen merkityksen. Vielä pitemmän ja vaivalloisemman työn jälkeen he rakentavat television, jota hekin voivat katsoa. Viimeinen voimainponnistus on se, että he koeluonteisesti muuttavat 30 minuuttia lähetystä heidän televisioonsa sopivaksi.
Kaikki ovat uupueita, kukaan ei jaksa enää tehdä mitään signaalin tulkitsemiseksi, mutta ei tarvitsekaan, sillä kaikki on tehty. Nyt tarvitsee vain istua ja seurata maapallon elämää 30 minuuttia.
Tässä vaiheessa on aika merkityksellistä se, minkä pätkän aamilaiset ovat tulkinneet. Maasta lähtee melkoinen kokoelma lähetysvirtaa avaruuteen. Onko tulkittu pätkä BBC:n uutisia, bollywood-elokuva vai ehkä ruotsalaista pornoa. Kaikki tämä vaikuttaa varmasti hyvin erilailla. Itse mietin tuossa joskus, että mitäpä jos kuvasignaali sattuisi olemaan MTV3:n arki-iltapäivästä muutaman vuoden takaa.
Mitä mahtaisivatkaan aamilaiset miettiä, kun näkisivät pienen studion ja halvat lavasteet? Lavasteissa pyörii neljä ihmistä ja vanha käppänä ruudullisissa housuissaan. Ihmiset ovat kerääntyneet pienen pöydän ympärille ja kaikki ovat selvästi kiihdyksissään. Jännittyneinä ja ihmeissään aamilaiset katsovat, kun käppänä kääntää jotain symbolikortteja pakasta ja jokainen huutaa vuorollaan ”Musta!!” ”Musta!!” ”Punainen!!” ja sitten manaillaan tai tuuletetaan. Käppänä itse on välillä aivan vauhkona.
Näyttäisi ehkä joltain tärkeältä uskonnolliselta riitiltä. Kortin värin arvaus ja siihen liittyvä kiihkeys menee ainakin allekirjoittaneen ymmärryksen yli. Oudompiakin ”riittejä” kuitenkin ehkä löytyisi puolituntisesta. Muistan sellaisenkin lajin kuin joku ”viidakkokeihäs” tai vastaava. Muistatteko sen, semmoisella teleskooppionkivavan ja stiletin yhdistelmällä tähdättiin tauluun…
Joskus – no myönnetään, että eilen kun sain idean tästä blogiaiheesta – mietin, että mikä tekee tuosta vehkeestä viidakkokeihään? Onko joku metsästänyt viidakossa joskus moisella vehkeellä? Sen sijaan, että olisi käytetty heitettävää keihästä tai käsissä pidettävää jäykkävartista keihästä, onko jossain metsästetty teleskooppionkivavalla, jossa on kärjessä stiletti? Mielenkiintoinen toimitus varmasti.
Voin sieluni kuvitella urhean metsästäjän käyvän sarvikuonon kimppuun. Hän hiipii lähemmäs, varoen ja peläten. Enää muutama metri. Metsästäjä makaa peloissaan pitkässä aluskasvillisuudessa, valtava peto muutaman metrin päässä. Tässä vaiheessa hänen oma kekseliäisyytensä tulee avuksi.
Koska hänellä on viidakkokeihäs, hänen ei tarvitse päästä huomaamatta metrin päähän sarvikuonosta. Ei, kahden metrin etäisyys riittää! Sitten urhea soturimme heilauttaa keihästään, slurrrrrrrrrr, putki pitenee ja,viuh töks, stiletti uppoaa onnellisen tietämättömän sarvikuonon kylkeen, joka ehtii nopeasti mielessään kirota viidakkokeihään nerokkaan suunnittelun ennen kuin kaatuu kuolleena maahan.
Se on viidakkokeihäs ja tätä mietin tänään. Kyllä aamilaiset varmasti ihmettelisivät 30 minuutin pätkää, sen voi todeta tästäkin kuvakokoelmasta. Tiedä sitten, uskaltaisivatko purkaa koodia enempää. Mainittakoon muuten, että tarkoitukseni ei ole liiemmin naureskella Spedelle. Mies teki omaa juttuaan koko elämänsä ja monta nerokasta asiaa sai aikaiseksi. Moista on pakko kunnioittaa.
Elokuvan juju on se, että kaikki radio- ja tv-signaalit ja muut vastaavathan sinkoilevat taivaalle ja avaruuteen. Lähinaapurimme muutamien valovuosien takaa olivat vastaanottaneet tv-signaalin vuoden 1936 olympialaisista ja lähettäneet sen takaisin viestiksi olemassaolostaan. Huono tsägä, että Hitler sattui olemaan kuvissa. Se herätti ihmetystä muistaakseni.
Pahemminkin voisi ehkä olla. Jos avaruudessa on älyllistä elämää, se voi olla minkälaista tahansa. Koko heidän aistisysteeminsä voi olla ihan erilainen kuin meillä, tekniikasta nyt puhumattakaan. Televisiokuvan havaitseminen ja tulkinta on siis varmasti hyvin vaikeaa.
Kuvitellaan kuitenkin, että jossain Alfa Centaurissa on planeetta Aam, jolla on älykästä ja teknisesti kehittynyttä elämää. Sikäläiset huomaavat meidän nurkilta tulevan jotain järjellisen oloista lähetystä. Aamin viisaimmat tiedemiehet alkavat tutkia keinoja tulkita lähetystä.
Pitkän ja vaivalloisen työn jälkeen he onnistuvat purkamaan televisiosignaalin niin, että ymmärtävät sen merkityksen. Vielä pitemmän ja vaivalloisemman työn jälkeen he rakentavat television, jota hekin voivat katsoa. Viimeinen voimainponnistus on se, että he koeluonteisesti muuttavat 30 minuuttia lähetystä heidän televisioonsa sopivaksi.
Kaikki ovat uupueita, kukaan ei jaksa enää tehdä mitään signaalin tulkitsemiseksi, mutta ei tarvitsekaan, sillä kaikki on tehty. Nyt tarvitsee vain istua ja seurata maapallon elämää 30 minuuttia.
Tässä vaiheessa on aika merkityksellistä se, minkä pätkän aamilaiset ovat tulkinneet. Maasta lähtee melkoinen kokoelma lähetysvirtaa avaruuteen. Onko tulkittu pätkä BBC:n uutisia, bollywood-elokuva vai ehkä ruotsalaista pornoa. Kaikki tämä vaikuttaa varmasti hyvin erilailla. Itse mietin tuossa joskus, että mitäpä jos kuvasignaali sattuisi olemaan MTV3:n arki-iltapäivästä muutaman vuoden takaa.
Mitä mahtaisivatkaan aamilaiset miettiä, kun näkisivät pienen studion ja halvat lavasteet? Lavasteissa pyörii neljä ihmistä ja vanha käppänä ruudullisissa housuissaan. Ihmiset ovat kerääntyneet pienen pöydän ympärille ja kaikki ovat selvästi kiihdyksissään. Jännittyneinä ja ihmeissään aamilaiset katsovat, kun käppänä kääntää jotain symbolikortteja pakasta ja jokainen huutaa vuorollaan ”Musta!!” ”Musta!!” ”Punainen!!” ja sitten manaillaan tai tuuletetaan. Käppänä itse on välillä aivan vauhkona.
Näyttäisi ehkä joltain tärkeältä uskonnolliselta riitiltä. Kortin värin arvaus ja siihen liittyvä kiihkeys menee ainakin allekirjoittaneen ymmärryksen yli. Oudompiakin ”riittejä” kuitenkin ehkä löytyisi puolituntisesta. Muistan sellaisenkin lajin kuin joku ”viidakkokeihäs” tai vastaava. Muistatteko sen, semmoisella teleskooppionkivavan ja stiletin yhdistelmällä tähdättiin tauluun…
Joskus – no myönnetään, että eilen kun sain idean tästä blogiaiheesta – mietin, että mikä tekee tuosta vehkeestä viidakkokeihään? Onko joku metsästänyt viidakossa joskus moisella vehkeellä? Sen sijaan, että olisi käytetty heitettävää keihästä tai käsissä pidettävää jäykkävartista keihästä, onko jossain metsästetty teleskooppionkivavalla, jossa on kärjessä stiletti? Mielenkiintoinen toimitus varmasti.
Voin sieluni kuvitella urhean metsästäjän käyvän sarvikuonon kimppuun. Hän hiipii lähemmäs, varoen ja peläten. Enää muutama metri. Metsästäjä makaa peloissaan pitkässä aluskasvillisuudessa, valtava peto muutaman metrin päässä. Tässä vaiheessa hänen oma kekseliäisyytensä tulee avuksi.
Koska hänellä on viidakkokeihäs, hänen ei tarvitse päästä huomaamatta metrin päähän sarvikuonosta. Ei, kahden metrin etäisyys riittää! Sitten urhea soturimme heilauttaa keihästään, slurrrrrrrrrr, putki pitenee ja,viuh töks, stiletti uppoaa onnellisen tietämättömän sarvikuonon kylkeen, joka ehtii nopeasti mielessään kirota viidakkokeihään nerokkaan suunnittelun ennen kuin kaatuu kuolleena maahan.
Se on viidakkokeihäs ja tätä mietin tänään. Kyllä aamilaiset varmasti ihmettelisivät 30 minuutin pätkää, sen voi todeta tästäkin kuvakokoelmasta. Tiedä sitten, uskaltaisivatko purkaa koodia enempää. Mainittakoon muuten, että tarkoitukseni ei ole liiemmin naureskella Spedelle. Mies teki omaa juttuaan koko elämänsä ja monta nerokasta asiaa sai aikaiseksi. Moista on pakko kunnioittaa.
keskiviikko 5. joulukuuta 2007
Onko homous yhä ”ruotsalaista”?
Tänään aamukaffella tunsin taas ihmeellisiä väristyksiä sisälläni. En tiedä, oliko se myötähäpeää vai häpesinkö suomalaisuuttani yleensä. Häpeän syy löytyi edestäni, Aamulehdestä. Samasta aiheesta oli sähke myös Hesarissa.
Urheilusivuilla oli pikkujuttu, jossa haastateltiin Jarmo Mäkelää. Suomen urheiluliiton valmennusjohtaja Jarmo ”Nobody” Mäkelä oli laukonut urheilijamaisen syvällisiä kommentteja. Kommentin taustalla on Tero Pitkämäelle Göteborgissa järjestetyt juhlat. Juhlien tiimellyksessä oli ollut strippausesitys, jossa Teron miespuoliset urheilijakollegat olivat aluksi hivelleet Teroa. Tämän jälkeen lavalle oli astunut naispuolinen strippaaja.
Mäkelä on huumorimiehiä, sillä Ilta-Pulun mukaan hän oli todennut, että esityksessä oli siirrytty tuossa vaiheessa ”ruotsalaisuudesta suomalaisuuteen”. Hahahaa!! Jess-jess!! Hyvä läppä, mä tajusin kyllä! Homoushan on ruotsalaisuutta. Mäkelän pitäisi vitsailla varovaisemmin, mulla ei ole kuin yhdet housut mukana…
Siis homous on ruotsalaista, stripparin kuolaaminen suomalaista? Milloinkahan Suomessa päästään siihen tilanteeseen, että homous on homoutta, ei mitään ruotsalaista juttua. Ruotsissa homoja on varmasti ainakin aiemmin nähnyt enemmän, kun yhteiskunta on avomielisempi. Määrällisesti tuskin on eroa nykyään ja Suomessakin on homoja. Ja ne on ihan normaaleita terveitä ihmisiä hekin, väitetään.
Suomalaiset on kyllä ihan metsäläisiä. En todellakaan kadehdi homoja, näiden junttien keskellä en välttis haluaisi olla julkihomo, niin umpimielistä porukkaa täällä asuu. Vieläkin kuulen aina välillä ihmeellisiä kommentteja, jos puhutaan homoista. Yleensä, puhujakunnan henkisen iän takia, kommentit liittyvät tietysti seksiin ja homoseksin yököttävyyteen. ”Hyi saatana, ajattele nyt, että vetäisit toista miestä perseeseen” -kommentit saavat minut aina hämilleen. Kyllä ne yläastelaiselta ymmärtää vielä jotenkuten, mutta että aika miehet laukovat moisia.
Kai se on epävarmuus omasta miehuudestaan tai jotain. En tiedä, mutta STT:n Raiko Häyriselle kyllä pisteet kahden palstan jutustaan. Hyvää dille-ahdistelua:) Kaikille homofoobikoille kerrottakoon muuten vielä sellaiset faktat, että kaikki homot eivät suinkaan harrasta anaaliseksiä keskenään ja anaaliseksin harrastajista enemmistö on heteroita. Jaiks!
Urheilusivuilla oli pikkujuttu, jossa haastateltiin Jarmo Mäkelää. Suomen urheiluliiton valmennusjohtaja Jarmo ”Nobody” Mäkelä oli laukonut urheilijamaisen syvällisiä kommentteja. Kommentin taustalla on Tero Pitkämäelle Göteborgissa järjestetyt juhlat. Juhlien tiimellyksessä oli ollut strippausesitys, jossa Teron miespuoliset urheilijakollegat olivat aluksi hivelleet Teroa. Tämän jälkeen lavalle oli astunut naispuolinen strippaaja.
Mäkelä on huumorimiehiä, sillä Ilta-Pulun mukaan hän oli todennut, että esityksessä oli siirrytty tuossa vaiheessa ”ruotsalaisuudesta suomalaisuuteen”. Hahahaa!! Jess-jess!! Hyvä läppä, mä tajusin kyllä! Homoushan on ruotsalaisuutta. Mäkelän pitäisi vitsailla varovaisemmin, mulla ei ole kuin yhdet housut mukana…
Siis homous on ruotsalaista, stripparin kuolaaminen suomalaista? Milloinkahan Suomessa päästään siihen tilanteeseen, että homous on homoutta, ei mitään ruotsalaista juttua. Ruotsissa homoja on varmasti ainakin aiemmin nähnyt enemmän, kun yhteiskunta on avomielisempi. Määrällisesti tuskin on eroa nykyään ja Suomessakin on homoja. Ja ne on ihan normaaleita terveitä ihmisiä hekin, väitetään.
Suomalaiset on kyllä ihan metsäläisiä. En todellakaan kadehdi homoja, näiden junttien keskellä en välttis haluaisi olla julkihomo, niin umpimielistä porukkaa täällä asuu. Vieläkin kuulen aina välillä ihmeellisiä kommentteja, jos puhutaan homoista. Yleensä, puhujakunnan henkisen iän takia, kommentit liittyvät tietysti seksiin ja homoseksin yököttävyyteen. ”Hyi saatana, ajattele nyt, että vetäisit toista miestä perseeseen” -kommentit saavat minut aina hämilleen. Kyllä ne yläastelaiselta ymmärtää vielä jotenkuten, mutta että aika miehet laukovat moisia.
Kai se on epävarmuus omasta miehuudestaan tai jotain. En tiedä, mutta STT:n Raiko Häyriselle kyllä pisteet kahden palstan jutustaan. Hyvää dille-ahdistelua:) Kaikille homofoobikoille kerrottakoon muuten vielä sellaiset faktat, että kaikki homot eivät suinkaan harrasta anaaliseksiä keskenään ja anaaliseksin harrastajista enemmistö on heteroita. Jaiks!
tiistai 4. joulukuuta 2007
Ovatko huuhkajat tuuliajolla?
En ole jalkapallohullu. Jos haluatte lukea fudiksesta, teidän pitää lukea Joonaksen blogia. Nyt kuitenkin on tartuttava aiheeseen, niin huonosti Suomella menee.
Näin tänään netissä jotain absurdia. Näin tämän. Suomen jalkapallomaajoukkue on tunnetusti ilman luotsia, kun Roy-poika siirtyy – sananmukaisesti – vihreämmille pelikentille. Mistä nyt siis seuraaja? Ei hätää, Palloliitolla on pallo hallussa, se on laittanut nettisivuilleen työpaikkailmoituksen!
En tunne Suomen jalkapallo-skeneä kovinkaan hyvin, sen myönnän. Veikkaan kuitenkin, että Suomessa on ehkä kolme–neljä ihmistä, jotka voisivat jotain antaa maajoukkueelle. Mitä siis mahtaa suomenkielinen työpaikkailmoitus auttaa? Löytyykö jostain D-junnuista joku valkku, joka ”hyvällä hakemuksella” vakuuttaa kaikki?
Karu totuus taitaa olla, että soittokierros vakavasti otettavien ehdokkaiden kesken on tehty ja Hjelmit ja kumppanit mieluummin valmentavat seurajoukkueitaan. Paniikkinappula on pohjassa ja komeasti. Mutta silti. Työpaikkailmoitus? Ei hemmetti. Ei tarvitse todellakaan ihmetellä, miksi Suomi ei ole kisoissa, jos hommat on tällä pohjalla.
Ehkä pitäisi hakea pestiä. Olen itsekin toiminut valmentajana jo pari vuotta. Hattrick-joukkueeni on sinä aikana noussut Suomen VIII-divarista vitoseen. HT intoni on viime aikoina ollut laskemaan päin ja varmaan piakkoin lopettelen homman. Suomen maajoukkuepesti voisi olla seuraava kiva jalkapalloaiheinen harrastus.
Toivokaamme kaikki yhdessä, että ulkomailta löytyy joku riittävän osaava luotsi Suomelle.
Näin tänään netissä jotain absurdia. Näin tämän. Suomen jalkapallomaajoukkue on tunnetusti ilman luotsia, kun Roy-poika siirtyy – sananmukaisesti – vihreämmille pelikentille. Mistä nyt siis seuraaja? Ei hätää, Palloliitolla on pallo hallussa, se on laittanut nettisivuilleen työpaikkailmoituksen!
En tunne Suomen jalkapallo-skeneä kovinkaan hyvin, sen myönnän. Veikkaan kuitenkin, että Suomessa on ehkä kolme–neljä ihmistä, jotka voisivat jotain antaa maajoukkueelle. Mitä siis mahtaa suomenkielinen työpaikkailmoitus auttaa? Löytyykö jostain D-junnuista joku valkku, joka ”hyvällä hakemuksella” vakuuttaa kaikki?
Karu totuus taitaa olla, että soittokierros vakavasti otettavien ehdokkaiden kesken on tehty ja Hjelmit ja kumppanit mieluummin valmentavat seurajoukkueitaan. Paniikkinappula on pohjassa ja komeasti. Mutta silti. Työpaikkailmoitus? Ei hemmetti. Ei tarvitse todellakaan ihmetellä, miksi Suomi ei ole kisoissa, jos hommat on tällä pohjalla.
Ehkä pitäisi hakea pestiä. Olen itsekin toiminut valmentajana jo pari vuotta. Hattrick-joukkueeni on sinä aikana noussut Suomen VIII-divarista vitoseen. HT intoni on viime aikoina ollut laskemaan päin ja varmaan piakkoin lopettelen homman. Suomen maajoukkuepesti voisi olla seuraava kiva jalkapalloaiheinen harrastus.
Toivokaamme kaikki yhdessä, että ulkomailta löytyy joku riittävän osaava luotsi Suomelle.
maanantai 3. joulukuuta 2007
Suomalaisella miehellä ei mene hyvin
Uutinen yksi. Uutinen kaksi. Kaksi uutista viikon ajalta. Kaksi miestä on murhannut naisen. Syy molemmissa on luultavasti erimielisyydet parisuhteen päättymisestä.
Suomalaisella miehellä ei todellakaan tunnu menevän hyvin. En tiedä kuvittelenko, mutta minusta tuntuu, että viime aikoina tämän tyylisiä uutisia on ollut aika paljon. Tapaamme muistaa asioita väärin, mutta mielestäni näitä on aiempaa enemmän. Vai mitä mieltä olet, lukijani, olenko ihan väärässä?
Parisuhde menee mönkään, mies tappaa naisen. Ikähaarukka näissä tapauksissa on nykyään 15 vuodesta ylöspäin, ylärajaa ei varmaan ole. Joku voi sanoa, että kyse on yksittäistapauksista, mutta mielestäni näitä yksittäistapauksia alkaa olla jo vähän liikaa. Missä vaiheessa tappamisesta on tullut tapa hoitaa parisuhdetta tai selvitä erosta? Käsittämätöntä!
Ja minkälaisia nämä tapaukset ovat?! Teinipoika tappaa tyttöystävän, kun menee bänks. Jämsäläismies yrittää kaivaa vaimoltaan parinkin veitsen avulla sydäntä rinnasta, kirjoittaa verellä mietelauseita seiniin ja oikeudessa puolustautuu fläppitaulun avulla. Tampereen yliopiston opiskelija tappaa kylmäverisesti exänsä, eikä vaikuta katuvalta. Nämä ovat vain muutamia, jotka nyt tulivat mieleen tältä istumalta. En ymmärrä.
Suomalaisella miehellä ei mene hyvin. Kyllähän se on aivan käsittämättömän kauheaa, jos rakastaa jotain ihmistä, on ollut mahdollisesti pitkäänkin parisuhteessa ja toinen ilmoittaa haluavansa lähteä. En halua edes kuvitella moista omalle kohdalleni. Totuus kuitenkin on, että kukaan meistä ei tiedä, kenen kohdalle tuo sattuu. Kaikkien meidän elämät menee eri tavalla kuin suunnittelemme, toisilla vastoinkäymiset vaan on isompia. Eikö meillä miehillä ole muita keinoja käsitellä näitä väistämättömiä vaikeuksia kuin tappaminen?
Tietyt ihmiset – miehet – puolustautuvat tässä vaiheessa sillä, että kyllä naisetkin ovat parisuhteissa väkivaltaisia. Valitettavaa, mutta totta. Totta kuitenkin on myös se, että miehet ovat väkivaltaisempia ja varmasti useammin tappavat. Miksi on niin? Olisikohan syynä vääränlainen miehen malli?
Suomessa miesten ongelmat on monesti hoidettu äijämäisesti viinalla. Suomi kesti talvisodan äijämäisesti hempeilemättä, niin syytä on kestää pikku vaikeudetkin. Viikonloppuna voi nollata kossulla. Juominen, puhumattomuus, työhulluus, asioiden peittely, se on äijän tapa ratkaista ongelmat. Äijä ei taivu niiden edessä, vaan hammas irvessä painaa menemään. Se on vaan paha, kun se äijä katkeaa. Silloin joku saattaa kuolla.
Auttaisikohan uudenlainen miehenmalli? Voitaisiinkohan näitä tapauksia välttää, jos mies saisi itkeä, mies saisi puhua asioista ja, mikä ehkä tärkeintä, mies saisi epäonnistua ilman, että tarvitsee hävetä? Voi olla. Miten näitä asioita voitaisiin sitten edistää, sitä en valitettavasti tiedä. Voin sanoa vain seuraavaa: jos jotakuta tätä lukevaa miestuttavaani alkaa ahdistaa, niin pyydän, että tule juttelemaan. Ei ongelmat ratkea aina juttelemalla, joskus ne ratkeaa vain kärsimällä. Mutta se on fakta, että mikään ongelma ei ole niin ylitsepääsemätön, että sen takia kannattaa pilata oma ja lähipiirin elämä tyystin.
Suomalaisella miehellä ei todellakaan tunnu menevän hyvin. En tiedä kuvittelenko, mutta minusta tuntuu, että viime aikoina tämän tyylisiä uutisia on ollut aika paljon. Tapaamme muistaa asioita väärin, mutta mielestäni näitä on aiempaa enemmän. Vai mitä mieltä olet, lukijani, olenko ihan väärässä?
Parisuhde menee mönkään, mies tappaa naisen. Ikähaarukka näissä tapauksissa on nykyään 15 vuodesta ylöspäin, ylärajaa ei varmaan ole. Joku voi sanoa, että kyse on yksittäistapauksista, mutta mielestäni näitä yksittäistapauksia alkaa olla jo vähän liikaa. Missä vaiheessa tappamisesta on tullut tapa hoitaa parisuhdetta tai selvitä erosta? Käsittämätöntä!
Ja minkälaisia nämä tapaukset ovat?! Teinipoika tappaa tyttöystävän, kun menee bänks. Jämsäläismies yrittää kaivaa vaimoltaan parinkin veitsen avulla sydäntä rinnasta, kirjoittaa verellä mietelauseita seiniin ja oikeudessa puolustautuu fläppitaulun avulla. Tampereen yliopiston opiskelija tappaa kylmäverisesti exänsä, eikä vaikuta katuvalta. Nämä ovat vain muutamia, jotka nyt tulivat mieleen tältä istumalta. En ymmärrä.
Suomalaisella miehellä ei mene hyvin. Kyllähän se on aivan käsittämättömän kauheaa, jos rakastaa jotain ihmistä, on ollut mahdollisesti pitkäänkin parisuhteessa ja toinen ilmoittaa haluavansa lähteä. En halua edes kuvitella moista omalle kohdalleni. Totuus kuitenkin on, että kukaan meistä ei tiedä, kenen kohdalle tuo sattuu. Kaikkien meidän elämät menee eri tavalla kuin suunnittelemme, toisilla vastoinkäymiset vaan on isompia. Eikö meillä miehillä ole muita keinoja käsitellä näitä väistämättömiä vaikeuksia kuin tappaminen?
Tietyt ihmiset – miehet – puolustautuvat tässä vaiheessa sillä, että kyllä naisetkin ovat parisuhteissa väkivaltaisia. Valitettavaa, mutta totta. Totta kuitenkin on myös se, että miehet ovat väkivaltaisempia ja varmasti useammin tappavat. Miksi on niin? Olisikohan syynä vääränlainen miehen malli?
Suomessa miesten ongelmat on monesti hoidettu äijämäisesti viinalla. Suomi kesti talvisodan äijämäisesti hempeilemättä, niin syytä on kestää pikku vaikeudetkin. Viikonloppuna voi nollata kossulla. Juominen, puhumattomuus, työhulluus, asioiden peittely, se on äijän tapa ratkaista ongelmat. Äijä ei taivu niiden edessä, vaan hammas irvessä painaa menemään. Se on vaan paha, kun se äijä katkeaa. Silloin joku saattaa kuolla.
Auttaisikohan uudenlainen miehenmalli? Voitaisiinkohan näitä tapauksia välttää, jos mies saisi itkeä, mies saisi puhua asioista ja, mikä ehkä tärkeintä, mies saisi epäonnistua ilman, että tarvitsee hävetä? Voi olla. Miten näitä asioita voitaisiin sitten edistää, sitä en valitettavasti tiedä. Voin sanoa vain seuraavaa: jos jotakuta tätä lukevaa miestuttavaani alkaa ahdistaa, niin pyydän, että tule juttelemaan. Ei ongelmat ratkea aina juttelemalla, joskus ne ratkeaa vain kärsimällä. Mutta se on fakta, että mikään ongelma ei ole niin ylitsepääsemätön, että sen takia kannattaa pilata oma ja lähipiirin elämä tyystin.
sunnuntai 2. joulukuuta 2007
Milloin viimeksi päivitit statuksesi? Pt. 2
Jatkoa edelliseen Facebook-kirjoitteluun. Uteliaisuuttani aloin tutkia omia status-päivityksiäni. Historiasta sain selville statukseni noin kuukauden taakse. Siispä itsereflektoimaan!
Marraskuuhun lähtiessä tilanne oli: Jussi is alone as usual.
Paljon on tullut vietettyä aikaa yksin, kun Nöpöni on ollut Venäjällä.
3.11. Jussi is missing his Hupu-Pupu.
7.11. Jussi is having halipula.
Ja yksinäisyys ei tee aina hyvää. Kuun alku meni kärvistellessä. Halipula on kyllä kamalaa. Siihen ei ole olemassa muuta lääkettä kuin halit ja joskus niitä ei vaan saa…
9.11. Jussi is feeling like an ancient mariner.
14.11. Jussi is no longer “the most dateable” :(.
Oloni parani onneksi ainakin väliaikaisesti. Olen selvästikin 9. päivän tienoilla kuunnellut Iron Maidenia. Loistava biisi tuo Rime of the Ancient Mariner. Outo kommentti 14. päivänä selittyy FB:n Compare People -ohjelmalla. Tiedättehän tuon ihan hauskan tavan verrata ihmisiä. Ketä ystävääsi pussaisit, kellä on paras tukka jne. Olin 14. päivään asti ystäväpiirini deittailtavin. Ei se haittaa, vaikka en ollut viisain, hauskin tai luovin, olinhan minä deittailtavin: se vasta oli jotain. Se ei kuitenkaan voinut kestää ja lopulta jäin kakkoseksi jollekulle. Olin suruinen.
16.11. Jussi is “Situation Normal, All Fucked-Up”.
16. päivä sain taas jostain ihan oikeaa murehdittavaa. Ikävä varmastikin vaivasi.
18.11. Jussi is feeling a lot better after talking with the wife.
Juttelu auttoi. Kaukorakkaansa kanssa keskustelu on kaksipiippuinen miekka. Toisaalta tiivis yhteydenpito kasvattaa ikävää, mutta liian vähäinen yhteydenpito taas lisää vitutusta (anteeksi tyylitön sana, mutta en oikeasti keksi tuolle tunteelle parempaa termiä). Juttelu auttoi tällä kertaa ikävään.
Pink Floyd lauleskeli aikoinaan, että ”All we need to do is make sure we keep talking.” Mielestäni tuo lause pitää paikkansa monessakin kohtaa. Meidän pitäisi muistaa puhua toisillemme tarpeeksi.
19.11. Jussi is eating joulusuklaa, nams.
20.11. Jussi is Jatkuvasti Uneksiva ja Sopivasti Synkkämielinen Ikäpresidentti
25.11. Jussi is Jotakuinkin Uuttera ja Satumaisen Sarkastinen Intialainen.
Jälleen oli selvästikin parempi mieli miehellä. Oli aikaa lesoilla vaimolle, että mullapa on joulusuklaata. Se on kyllä hyvää. Kaksi muuta tein, kun päädyin jotenkin Aku Ankan sudenpentunimigeneraattorisivuille. Joo, nyt muistankin. Se oli, huokaus, erään FB-ohjelman tiimoilta. Latasin profiiliini jutun, joka ”analysoi” nimeäni, eli keksi Jussi-sanan jokaiselle kirjaimelle jonkun adjektiivin. Ohjelma hävisi SPG:lle 100–0, joten kävin Akkarin sivuilta hakemassa paremmat kuvaukset.
28.11. Jussi is happy it’s also December.
Tämä ei niin sanotusti “tee järkeä”. Ei voikaan, yritin nimittäin kirjoittaa almost, mutta siitä tulikin also. No ainakin sinne päin. Yritin korjata sanaa, mutta sen jälkeen koko status olikin ihan siansaksaa. Jotain häikkää putkistoissa, kaiketi. Pointtina siis tietysti se, että tiedätte-kyllä-kuka tulee kotiin joulukuussa. Jotenkin kiva, kun ei enää tarvitse aloittaa uutta kuukautta yksinään.
29.11. Jussi is surprised. He had a pikkujoulu last night too, but didn't get any new Facebook friends this time.
Meillä oli journalismin sivuaineopiskelijoiden pikkujoulut. Hauskaa oli! En kuitenkaan saanut uusia FB-ystäviä, valitettavasti. Edellisviikonloppuna viettäessäni tuon tällä hetkellä sveitsisoituneen Leenan kanssa kahdestaan pikkareita, niin saimme kaksi uutta FB-kamua Doriksesta. FB-ystäviä baarista, mä oon niin 2007!
30.11. Jussi is glad to have spent the last two years together with the most wonderful girl in the world.
Tähän päädyttiin. Marraskuu päättyi paljon positiivisempaan kommenttiin kuin lokakuu, vaikka edelleenkin vain tilitin parisuhdetuntemuksiani. Nyt kun katselen tätä listaa, huomaan, että en paljon muusta ole statuksia lätkinyt. No, ei ihmetytä, en minä juuri muuta ole ajatellutkaan sitten syyskuun…
Mutta odottakaas, kun Hanna oikeasti tulee kotiin, minkälainen status silloin ruutuun rävähtääkään! Voi olla jopa, että statukset on niin katossa, että en pariin päivän jouda sitä vaihtamaankaan. Voisiko olla mahdollista?!
Marraskuuhun lähtiessä tilanne oli: Jussi is alone as usual.
Paljon on tullut vietettyä aikaa yksin, kun Nöpöni on ollut Venäjällä.
3.11. Jussi is missing his Hupu-Pupu.
7.11. Jussi is having halipula.
Ja yksinäisyys ei tee aina hyvää. Kuun alku meni kärvistellessä. Halipula on kyllä kamalaa. Siihen ei ole olemassa muuta lääkettä kuin halit ja joskus niitä ei vaan saa…
9.11. Jussi is feeling like an ancient mariner.
14.11. Jussi is no longer “the most dateable” :(.
Oloni parani onneksi ainakin väliaikaisesti. Olen selvästikin 9. päivän tienoilla kuunnellut Iron Maidenia. Loistava biisi tuo Rime of the Ancient Mariner. Outo kommentti 14. päivänä selittyy FB:n Compare People -ohjelmalla. Tiedättehän tuon ihan hauskan tavan verrata ihmisiä. Ketä ystävääsi pussaisit, kellä on paras tukka jne. Olin 14. päivään asti ystäväpiirini deittailtavin. Ei se haittaa, vaikka en ollut viisain, hauskin tai luovin, olinhan minä deittailtavin: se vasta oli jotain. Se ei kuitenkaan voinut kestää ja lopulta jäin kakkoseksi jollekulle. Olin suruinen.
16.11. Jussi is “Situation Normal, All Fucked-Up”.
16. päivä sain taas jostain ihan oikeaa murehdittavaa. Ikävä varmastikin vaivasi.
18.11. Jussi is feeling a lot better after talking with the wife.
Juttelu auttoi. Kaukorakkaansa kanssa keskustelu on kaksipiippuinen miekka. Toisaalta tiivis yhteydenpito kasvattaa ikävää, mutta liian vähäinen yhteydenpito taas lisää vitutusta (anteeksi tyylitön sana, mutta en oikeasti keksi tuolle tunteelle parempaa termiä). Juttelu auttoi tällä kertaa ikävään.
Pink Floyd lauleskeli aikoinaan, että ”All we need to do is make sure we keep talking.” Mielestäni tuo lause pitää paikkansa monessakin kohtaa. Meidän pitäisi muistaa puhua toisillemme tarpeeksi.
19.11. Jussi is eating joulusuklaa, nams.
20.11. Jussi is Jatkuvasti Uneksiva ja Sopivasti Synkkämielinen Ikäpresidentti
25.11. Jussi is Jotakuinkin Uuttera ja Satumaisen Sarkastinen Intialainen.
Jälleen oli selvästikin parempi mieli miehellä. Oli aikaa lesoilla vaimolle, että mullapa on joulusuklaata. Se on kyllä hyvää. Kaksi muuta tein, kun päädyin jotenkin Aku Ankan sudenpentunimigeneraattorisivuille. Joo, nyt muistankin. Se oli, huokaus, erään FB-ohjelman tiimoilta. Latasin profiiliini jutun, joka ”analysoi” nimeäni, eli keksi Jussi-sanan jokaiselle kirjaimelle jonkun adjektiivin. Ohjelma hävisi SPG:lle 100–0, joten kävin Akkarin sivuilta hakemassa paremmat kuvaukset.
28.11. Jussi is happy it’s also December.
Tämä ei niin sanotusti “tee järkeä”. Ei voikaan, yritin nimittäin kirjoittaa almost, mutta siitä tulikin also. No ainakin sinne päin. Yritin korjata sanaa, mutta sen jälkeen koko status olikin ihan siansaksaa. Jotain häikkää putkistoissa, kaiketi. Pointtina siis tietysti se, että tiedätte-kyllä-kuka tulee kotiin joulukuussa. Jotenkin kiva, kun ei enää tarvitse aloittaa uutta kuukautta yksinään.
29.11. Jussi is surprised. He had a pikkujoulu last night too, but didn't get any new Facebook friends this time.
Meillä oli journalismin sivuaineopiskelijoiden pikkujoulut. Hauskaa oli! En kuitenkaan saanut uusia FB-ystäviä, valitettavasti. Edellisviikonloppuna viettäessäni tuon tällä hetkellä sveitsisoituneen Leenan kanssa kahdestaan pikkareita, niin saimme kaksi uutta FB-kamua Doriksesta. FB-ystäviä baarista, mä oon niin 2007!
30.11. Jussi is glad to have spent the last two years together with the most wonderful girl in the world.
Tähän päädyttiin. Marraskuu päättyi paljon positiivisempaan kommenttiin kuin lokakuu, vaikka edelleenkin vain tilitin parisuhdetuntemuksiani. Nyt kun katselen tätä listaa, huomaan, että en paljon muusta ole statuksia lätkinyt. No, ei ihmetytä, en minä juuri muuta ole ajatellutkaan sitten syyskuun…
Mutta odottakaas, kun Hanna oikeasti tulee kotiin, minkälainen status silloin ruutuun rävähtääkään! Voi olla jopa, että statukset on niin katossa, että en pariin päivän jouda sitä vaihtamaankaan. Voisiko olla mahdollista?!
torstai 29. marraskuuta 2007
”Osta vaan jotain, mutta mieti mitä” -päivä
Joka marraskuun viimeisenä perjantaina vietetään Älä osta mitään -päivää. Niin tänäkin vuonna. Joka marraskuun viimeisenä perjantaina minä pyrin ostamaan edes jotain pientä. Myös tänä vuonna. Taistelen tekopyhyyttä vastaan ja myös huomenna aion käydä kaupassa.
ÄOM-päivänä yritetään saada ihmisiä miettimään ostovalintojaan ja muuttamaan käyttäytymistään ekologisempaan suuntaan. Ajatus on ylevä, mutta mielestäni kyse on kuitenkin enemmänkin siitä, että ihmiset hankkivat itselleen hyvää omatuntoa olemalla ”tiedostavia” yhden päivän ajan vuodessa.
Mitä yksi päivä muuttaa? Vuodessa on vähintään 365 päivää, joten aikaa ostoksille meillä kyllä on. Jos marraskuun viimeisen perjantain ostokset tekee aina jo torstaina, niin mikä on muuttunut? Ainakin oma mieli on parantunut, kun ei ostanut mitään.
Ruokapöytään voi kantaa perjantainakin surutta tehotuotettua hormonipossua espanjalaisista tomaateista tehdyllä pedillä. Ruoan päälle voi käryttää sademetsää filtterin läpi vaikka koko askin ja jälkiruoaksi nauttia itsetyytyväisyyttä omasta ostamattomuudestaan. Näin varmasti tapahtuu. ”Minä vietin päivää oikein, en minä sitä röökiä perjantaina ostanut.”
Eniten minua ihmetyttää se, miten ostamisen lopettaminen ratkaisee mitään. Kuinka kauan selviäisimme nykyään mitään ostamatta? Ei Suomessa eletä enää omavaraisesti ja tavaraa ostamatta ei yksinkertaisesti selviä hengissä.
Yhtä karu totuus on myös se, että myyminen on tärkeää. Suomessa monen työ ja elanto on kiinni siitä, että tavarat ja palvelut vaihtavat omistajaa. Miksi ostaminen on demonisoitu?
Joku voi syyttää minua kyynisyydestä ja ehkä syytteessä on perääkin. Mielestäni ÄOM-päivän tavoitteet ovat hyvät: meidän pitäisi pohtia oman kulutuksemme järkevyyttä ja miettiä, mitä ostamme. Tapa myydä tiedostavuutta on kuitenkin väärä. Olen jo pitkään ihmetellyt, miksi kukaan ei ole alkanut mainostaa ”Osta vaan jotain, mutta mieti mitä” -päivää. Siinä olisi jo jotain tolkkua.
Jos moinen päivä tulee kalenteriin, minä lupaan viettää sitä koko viikon. Kaikki me tarvitsemme tavaraa, mutta kuitenkin voisimme ostaessamme pysähtyä miettimään, voisimmeko jättää osan ostamatta tai ostaa jotain ekologisempaa tai muuten parempaa. Miten siis olisi, jos ensi vuoden marraskuun viimeisenä perjantaina kokeilisimme viettää OVJMMM-päivää?
Lisähuomiona vielä se, että Hesarin netistä luin tänään, että ÄOM-päivän suojelijana on itse Anna Abreu. En ihan äkkiä keksi ketään vähemmän uskottavaa julkkista.
ÄOM-päivänä yritetään saada ihmisiä miettimään ostovalintojaan ja muuttamaan käyttäytymistään ekologisempaan suuntaan. Ajatus on ylevä, mutta mielestäni kyse on kuitenkin enemmänkin siitä, että ihmiset hankkivat itselleen hyvää omatuntoa olemalla ”tiedostavia” yhden päivän ajan vuodessa.
Mitä yksi päivä muuttaa? Vuodessa on vähintään 365 päivää, joten aikaa ostoksille meillä kyllä on. Jos marraskuun viimeisen perjantain ostokset tekee aina jo torstaina, niin mikä on muuttunut? Ainakin oma mieli on parantunut, kun ei ostanut mitään.
Ruokapöytään voi kantaa perjantainakin surutta tehotuotettua hormonipossua espanjalaisista tomaateista tehdyllä pedillä. Ruoan päälle voi käryttää sademetsää filtterin läpi vaikka koko askin ja jälkiruoaksi nauttia itsetyytyväisyyttä omasta ostamattomuudestaan. Näin varmasti tapahtuu. ”Minä vietin päivää oikein, en minä sitä röökiä perjantaina ostanut.”
Eniten minua ihmetyttää se, miten ostamisen lopettaminen ratkaisee mitään. Kuinka kauan selviäisimme nykyään mitään ostamatta? Ei Suomessa eletä enää omavaraisesti ja tavaraa ostamatta ei yksinkertaisesti selviä hengissä.
Yhtä karu totuus on myös se, että myyminen on tärkeää. Suomessa monen työ ja elanto on kiinni siitä, että tavarat ja palvelut vaihtavat omistajaa. Miksi ostaminen on demonisoitu?
Joku voi syyttää minua kyynisyydestä ja ehkä syytteessä on perääkin. Mielestäni ÄOM-päivän tavoitteet ovat hyvät: meidän pitäisi pohtia oman kulutuksemme järkevyyttä ja miettiä, mitä ostamme. Tapa myydä tiedostavuutta on kuitenkin väärä. Olen jo pitkään ihmetellyt, miksi kukaan ei ole alkanut mainostaa ”Osta vaan jotain, mutta mieti mitä” -päivää. Siinä olisi jo jotain tolkkua.
Jos moinen päivä tulee kalenteriin, minä lupaan viettää sitä koko viikon. Kaikki me tarvitsemme tavaraa, mutta kuitenkin voisimme ostaessamme pysähtyä miettimään, voisimmeko jättää osan ostamatta tai ostaa jotain ekologisempaa tai muuten parempaa. Miten siis olisi, jos ensi vuoden marraskuun viimeisenä perjantaina kokeilisimme viettää OVJMMM-päivää?
Lisähuomiona vielä se, että Hesarin netistä luin tänään, että ÄOM-päivän suojelijana on itse Anna Abreu. En ihan äkkiä keksi ketään vähemmän uskottavaa julkkista.
keskiviikko 28. marraskuuta 2007
Rähjäinen, eksyksissä ja aineissa
Löysin hauskan kuvan koneeltani ja täytyy nyt palata vielä hevilyriikoihin, joita käsittelin veli Apusen Aamulehti-kirjoituksen jälkeen täällä.
Joku aika sitten kuuntelin kotona musiikkia. Sattuipa soimaan Children of Bodomin loistava veto nimeltä Trashed, Lost & Strungout. Aloin miettimään, että mistähän Akku oikein mahtaakaan laulaa. Kuuntelen musiikkia sen takia, että tykkään siitä, miltä se kuulostaa. Sisältöjä en siitä etsi, vaan hyviä viboja. Joskus kuitenkin akateeminen mielenkiinto herää ja on kiva lukea lyriikoita. Useimmiten kyse on uteliaisuudesta, joka on tunnetusti yksi rakastettavimmista luonteenpiirteistäni.
Tässä ensiksi kuitenkin video kappaleesta. Voitte kokeilla ja kuunnella, saatteko sanoista itse selvää. Biisi on hyvä, kuten sanoin. Olen joskus haaveillut radiokanavasta, joka olisi vaihtoehto kaikelle sille mitäänsanomattomalle skeidalle, jota aallot on täynnä. Tuolla radiokanavalla soisi juurikin tämä yksi ainoa biisi ikuisesti repeatilla. Se on haaveeni, ei ehkä koskaan toteudu.
Mutta asiaan, kyse oli siis biisin sanoista. Omistan Trashedin peräti kahdessa olomuodossa, sekä EP-version että Are You Dead Yet? -pitkäsoiton, jolta viisu myös löytyy. Paha kyllä kummassakaan ei ole kappaleen sanoja bookletissa. No eiku nettiin.
Kävin parillakin sivustolla katselemassa, josko sanoja löytyisi ja löytyihän niitä. Oheisessa kuvassa on vertailtavana kahden varsin suuren sivuston sanat tälle biisille. Ihmiset ovat korvakuulolta kirjoittaneet sanat ylös ja avuliaina laittaneet ne nettiin. Hauskaa on se, että nämä kaksi versiota eivät muistuta toisiaan sitten niin yhtään. Mielestäni jo alkujen täysi erilaisuus on hyvin koomista. Ei voisi kuvitella, että kyse on samasta biisistä.
Ainoa asia, joka näitä versioita yhdistää, on se, että ne ovat molemmat täyttä non-senseä. Molemmat versiot ovat todennäköisesti yhtä kaukana totuudesta. Sillä toisaalta ei ole väliä, sillä CoB:n tuntien sanat muutenkin ovat jotain tyhjänpäiväistä. Niin se parhaimmillaan mielestäni onkin. Ääni on vain yksi instrumentti muiden joukossa ja sisällöllä ei ole väliä.
Tämä kannattaa muistaa, kun dissaa hevimiehiä saatananpalvojina ja lapsenmurhaajina. En ole varmasti ainoa, joka pitää sanoja yhdentekevinä. Timppa Rautiais -fanit, joihin karpomaisuus ja kornit riimit vetoavat, ovat sitten asia erikseen.
Joku aika sitten kuuntelin kotona musiikkia. Sattuipa soimaan Children of Bodomin loistava veto nimeltä Trashed, Lost & Strungout. Aloin miettimään, että mistähän Akku oikein mahtaakaan laulaa. Kuuntelen musiikkia sen takia, että tykkään siitä, miltä se kuulostaa. Sisältöjä en siitä etsi, vaan hyviä viboja. Joskus kuitenkin akateeminen mielenkiinto herää ja on kiva lukea lyriikoita. Useimmiten kyse on uteliaisuudesta, joka on tunnetusti yksi rakastettavimmista luonteenpiirteistäni.
Tässä ensiksi kuitenkin video kappaleesta. Voitte kokeilla ja kuunnella, saatteko sanoista itse selvää. Biisi on hyvä, kuten sanoin. Olen joskus haaveillut radiokanavasta, joka olisi vaihtoehto kaikelle sille mitäänsanomattomalle skeidalle, jota aallot on täynnä. Tuolla radiokanavalla soisi juurikin tämä yksi ainoa biisi ikuisesti repeatilla. Se on haaveeni, ei ehkä koskaan toteudu.
Mutta asiaan, kyse oli siis biisin sanoista. Omistan Trashedin peräti kahdessa olomuodossa, sekä EP-version että Are You Dead Yet? -pitkäsoiton, jolta viisu myös löytyy. Paha kyllä kummassakaan ei ole kappaleen sanoja bookletissa. No eiku nettiin.
Kävin parillakin sivustolla katselemassa, josko sanoja löytyisi ja löytyihän niitä. Oheisessa kuvassa on vertailtavana kahden varsin suuren sivuston sanat tälle biisille. Ihmiset ovat korvakuulolta kirjoittaneet sanat ylös ja avuliaina laittaneet ne nettiin. Hauskaa on se, että nämä kaksi versiota eivät muistuta toisiaan sitten niin yhtään. Mielestäni jo alkujen täysi erilaisuus on hyvin koomista. Ei voisi kuvitella, että kyse on samasta biisistä.Ainoa asia, joka näitä versioita yhdistää, on se, että ne ovat molemmat täyttä non-senseä. Molemmat versiot ovat todennäköisesti yhtä kaukana totuudesta. Sillä toisaalta ei ole väliä, sillä CoB:n tuntien sanat muutenkin ovat jotain tyhjänpäiväistä. Niin se parhaimmillaan mielestäni onkin. Ääni on vain yksi instrumentti muiden joukossa ja sisällöllä ei ole väliä.
Tämä kannattaa muistaa, kun dissaa hevimiehiä saatananpalvojina ja lapsenmurhaajina. En ole varmasti ainoa, joka pitää sanoja yhdentekevinä. Timppa Rautiais -fanit, joihin karpomaisuus ja kornit riimit vetoavat, ovat sitten asia erikseen.
tiistai 27. marraskuuta 2007
Posti on bueno
– Pois, pois postin tieltä, ennen vanhaan kuulemma huudeltiin. Silloin postia arvostettiin, tärkeiden papereiden ”nopea” perillemeno oli tärkeää. Taviksen oli aika turha haaveilla rakkausrunojen lähettelemisestä kullalleen, aika pitkään käsittääkseni posti kuljetti vain virallista tavaraa.
Nykyään postista tulee enimmäkseen vain laskuja ja mainoksia, joten sitä ei osaa arvostaa (joskin tänään sain kyllä kortin ihan Etelä-Afrikasta asti, jee!). Joskus kuitenkin huomaa, että on hyvä, että posti on luotettava ja toimii, silloin kun sitä tarvitsee.
Vaimoni on vaihdossa Neuvostojen maassa, kuten tietänette. Siis opiskelijavaihdossa, ei vaihdettavana, eho-eho. Hän asuu lähiökerrostalossa venäläisen avoparin kanssa kämppiksenä. Syyskuussa ilmoittaessaan, että hän oli päässyt perille ehjänä ja löytänyt kämppänsä, Hanna ilmoitti heti kärkeen, että osoitetta hän ei anna, koska kirjeet kuitenkin pöllittäisiin. Näin olivat kämppikset ilmoittaneet.
Syy tähän oli se, että ihmiset olettivat Euroopasta tulevien kirjeiden sisältävän rahaa tai vähintään jotain arvokasta. Jos postin iloinen väki ei häivyttäisi kirjettä, se kuulemma vietäisiin viimeistään laatikosta. Ohessa kuva rapun laatikosta. Numero 50:n hyvin ilmastoitu lokero on Hannan, Lissun ja Akun. Ei kauhean varas-turvallinen.
No, mä en olisi mä, jos mulla ei olis kahta asiaa. 1) Outoja ideoita ja B) Aikaa toteuttaa niitä. Tivasin siis osoitteen ja laitoin postia menemään. Otin pöydälläni lojuneen Tamperelaisen (outoa, ovessani kyllä lukee ”ei mainoksia”) ja leikkelin siitä setelin muotoisia suikaleita, jotka teippasin nipuksi ja sujautin kuoreen. Kuoren teippasin vielä tiukasti, jotta sitä ei niin vain auki raotettaisi. Kuoreen raapustin tuskallisesti kyrillisin kirjaimin Hannan osoitteen. Ja postiin!
Seuraavat viikot istuin kotona ja tuijotin seinää. Mitään ei tapahtunut. Kirje ei löytänyt vaimoani. Ehkä kolmen viikon kuluttua kirje kolahti lodjuun. Ja vain vähän kärsineenä. Kuoren kulma oli revitty auki. Saattaa siis olla, että joku oli kurkannut sisään. Voi vain kuvitella ihmetystä, kun kurkkija on löytänyt sisältä Tamperelaisen suikaleita. No, kulma oli teipattu kii, ja kuori toimitettu perille.
Aika hauska juttu mielestäni. Tietysti kyseessä vain yksi kokeilu, mutta onhan se aika hauska sattumus, että heti kuori tutkittiin. Totta on myös se, että not long ago, oliko se Kangasalla, joku postilainen oli varastanut arvokkaita kirjeitä. Eli sattuu sitä Suomessakin, mutta kyllä sentään posti aika luotettava on. Kiva niin.
Vertailevana tutkimuksena voidaan mainita kirje, jonka lähetin HT-tutulleni Itävaltaan. Meni perille, että holahti, eikä kuorta avattu, vaikka se sisälsi arvopostia. Kyllä Eurooppa on Eurooppa.
Nykyään postista tulee enimmäkseen vain laskuja ja mainoksia, joten sitä ei osaa arvostaa (joskin tänään sain kyllä kortin ihan Etelä-Afrikasta asti, jee!). Joskus kuitenkin huomaa, että on hyvä, että posti on luotettava ja toimii, silloin kun sitä tarvitsee.
Vaimoni on vaihdossa Neuvostojen maassa, kuten tietänette. Siis opiskelijavaihdossa, ei vaihdettavana, eho-eho. Hän asuu lähiökerrostalossa venäläisen avoparin kanssa kämppiksenä. Syyskuussa ilmoittaessaan, että hän oli päässyt perille ehjänä ja löytänyt kämppänsä, Hanna ilmoitti heti kärkeen, että osoitetta hän ei anna, koska kirjeet kuitenkin pöllittäisiin. Näin olivat kämppikset ilmoittaneet.
Syy tähän oli se, että ihmiset olettivat Euroopasta tulevien kirjeiden sisältävän rahaa tai vähintään jotain arvokasta. Jos postin iloinen väki ei häivyttäisi kirjettä, se kuulemma vietäisiin viimeistään laatikosta. Ohessa kuva rapun laatikosta. Numero 50:n hyvin ilmastoitu lokero on Hannan, Lissun ja Akun. Ei kauhean varas-turvallinen. No, mä en olisi mä, jos mulla ei olis kahta asiaa. 1) Outoja ideoita ja B) Aikaa toteuttaa niitä. Tivasin siis osoitteen ja laitoin postia menemään. Otin pöydälläni lojuneen Tamperelaisen (outoa, ovessani kyllä lukee ”ei mainoksia”) ja leikkelin siitä setelin muotoisia suikaleita, jotka teippasin nipuksi ja sujautin kuoreen. Kuoren teippasin vielä tiukasti, jotta sitä ei niin vain auki raotettaisi. Kuoreen raapustin tuskallisesti kyrillisin kirjaimin Hannan osoitteen. Ja postiin!
Seuraavat viikot istuin kotona ja tuijotin seinää. Mitään ei tapahtunut. Kirje ei löytänyt vaimoani. Ehkä kolmen viikon kuluttua kirje kolahti lodjuun. Ja vain vähän kärsineenä. Kuoren kulma oli revitty auki. Saattaa siis olla, että joku oli kurkannut sisään. Voi vain kuvitella ihmetystä, kun kurkkija on löytänyt sisältä Tamperelaisen suikaleita. No, kulma oli teipattu kii, ja kuori toimitettu perille. Aika hauska juttu mielestäni. Tietysti kyseessä vain yksi kokeilu, mutta onhan se aika hauska sattumus, että heti kuori tutkittiin. Totta on myös se, että not long ago, oliko se Kangasalla, joku postilainen oli varastanut arvokkaita kirjeitä. Eli sattuu sitä Suomessakin, mutta kyllä sentään posti aika luotettava on. Kiva niin.
Vertailevana tutkimuksena voidaan mainita kirje, jonka lähetin HT-tutulleni Itävaltaan. Meni perille, että holahti, eikä kuorta avattu, vaikka se sisälsi arvopostia. Kyllä Eurooppa on Eurooppa.
maanantai 26. marraskuuta 2007
Kertooko ne vai salaako ne?!
Koska Leena tuhosi lauantaina ottamani valokuvan pisuaarista, johon joku oli Doriksessa oksentanut, joudun jättämään vessafilosofoinnin toiseen kertaan.
Puhutaan journalismista ja hivistä. Samasta tutkimuksesta voi saada monenlaista otsikkoa.
Päivän positiivinen uutinen. Perinteiseen tapaan hyvillä uutisilla ei lehtien palstoja täytetä. Pohjoismaalaisten hiv-positiivisten elämänlaatu paranee. Tosin vielä on vähän matkaa moneen sairauteen, jos alle puolet kertovat esimerkiksi vanhemmilleen. No, eipä kai aikuisena ihan kaikesta kerrota kotiväelle, varsinkaan kun hiv ei näy päällepäin kuin ennen muinoin eli varsinaista selittelyn tarvetta ei oikein ole..
Yle kirjoittaa tutkimuksesta sivuillaan pitemmälti, mutta aihevalinta onkin negatiivinen. Ikävistä asioista kelpaa paukuttaa.
Otsikko on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. ”Hiv-potilaat salaavat tartunnan läheisiltään”. Tutkimuksen mukaan lähes jokainen kertoi kuitenkin hivistä puolisolleen. Itselleni läheisin ihminen ihminen on pitkällä pitkällä erolla vaimoni. Kaikkien ero ei ehkä ole yhtä pitkä, mutta kyllä oma puoliso on yleensä se läheisin. Miten niin siis hiv-potilaat – mielenkiintoinen termi tuo ”potilas” – salaavat sen läheisiltään?
Läheisimmille se kerrotaan, työkavereille ja muille ei. En kyllä ihmettele, kyllähän se melkoinen stigma on yhä ja varmasti on paljon punaniskajuntteja, jotka eivät uskaltaisi vessaa käyttää, jos toimistolla olisi joku hiv-positiivinen.
Hämmentävä uutinen oli tuo, että 30 prossaa kyselyyn vastanneista ilmoitti harrastaneensa suojaamatonta seksiä tartunnastaan huolimatta. Tämä siis kaiketi sen jälkeen, kun tieto taudista on tullut. Kummallista välinpitämättömyyttä. Tartuntariski – vaikka kohtalaisen pieni onkin – on aina olemassa. Ja ei kai kukaan diabetes-riskiäkään kenellekään halua? Itsekään en kyllä kondomeista oikein perusta, mutta ei varmaan olis huono idea käyttää niitä.
Puhutaan journalismista ja hivistä. Samasta tutkimuksesta voi saada monenlaista otsikkoa.
Päivän positiivinen uutinen. Perinteiseen tapaan hyvillä uutisilla ei lehtien palstoja täytetä. Pohjoismaalaisten hiv-positiivisten elämänlaatu paranee. Tosin vielä on vähän matkaa moneen sairauteen, jos alle puolet kertovat esimerkiksi vanhemmilleen. No, eipä kai aikuisena ihan kaikesta kerrota kotiväelle, varsinkaan kun hiv ei näy päällepäin kuin ennen muinoin eli varsinaista selittelyn tarvetta ei oikein ole..
Yle kirjoittaa tutkimuksesta sivuillaan pitemmälti, mutta aihevalinta onkin negatiivinen. Ikävistä asioista kelpaa paukuttaa.
Otsikko on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. ”Hiv-potilaat salaavat tartunnan läheisiltään”. Tutkimuksen mukaan lähes jokainen kertoi kuitenkin hivistä puolisolleen. Itselleni läheisin ihminen ihminen on pitkällä pitkällä erolla vaimoni. Kaikkien ero ei ehkä ole yhtä pitkä, mutta kyllä oma puoliso on yleensä se läheisin. Miten niin siis hiv-potilaat – mielenkiintoinen termi tuo ”potilas” – salaavat sen läheisiltään?
Läheisimmille se kerrotaan, työkavereille ja muille ei. En kyllä ihmettele, kyllähän se melkoinen stigma on yhä ja varmasti on paljon punaniskajuntteja, jotka eivät uskaltaisi vessaa käyttää, jos toimistolla olisi joku hiv-positiivinen.
Hämmentävä uutinen oli tuo, että 30 prossaa kyselyyn vastanneista ilmoitti harrastaneensa suojaamatonta seksiä tartunnastaan huolimatta. Tämä siis kaiketi sen jälkeen, kun tieto taudista on tullut. Kummallista välinpitämättömyyttä. Tartuntariski – vaikka kohtalaisen pieni onkin – on aina olemassa. Ja ei kai kukaan diabetes-riskiäkään kenellekään halua? Itsekään en kyllä kondomeista oikein perusta, mutta ei varmaan olis huono idea käyttää niitä.
sunnuntai 25. marraskuuta 2007
Historiaa, ra-ta-taa
Onko Suomella historiaa ilman sotaa?
Joulu lähestyy, samoin Suomen 90-vuotispäivä. Historiankirjoja tarjotaan siis pukin konttiinkin. Luinpa tänään Suuren suomalaisen kirjakerhon esitettä ja taas vähän tympäännyin. Suomi 90 vuotta -sivulla tarjolla oli 7 erilaista kirjaa.
Kirjoista yksi oli yleisteos Suomen historiasta, yksi kertomus marskin 1900-luvun alun matkasta Aasiassa ja viisi muuta kertoivat toisesta maailmansodasta. Jee, jee, Jerry Cotton. Sama ilmiö on nähtävillä jokaisena isänpäivänä myös. Suomalaisille Miehille tarjotaan Suomen historiaa, ruokalajeina ovat vuodet 1939–1945 tai Mannerheim.
En mitenkään pienimmässä määrin halua dissata noita vuosia, niiden tapahtumia ja merkitystä Suomelle, mutta joskus minua ihmetyttää, että eikö Suomella oikeasti ole muuta historiaa kuin sotahistoria? Yhä edelleen näyttää siltä, että suomalaista identiteettiä rakennetaan vain ja ainoastaan talvisodan kautta. Älytöntä.
Itse en rakenna oma kansallistunnettani sodan kautta. En voi, sillä onnekseni tiedä sodasta mitään. Olen pullamössösukupolvea. Jos joku haluaa lukea Suomen sodista, se suotakoon, mutta voisikohan joku yrittää keksiä jonkun ei-sota-aiheen, jotta voitaisiin seuraavaksi isänpäiväksi julkaista jotain muuta kuin ”uutta tietoa ja ennen julkaisemattomia valokuvamateriaalia” sisältävän Raatteen tietä käsittelevän kirjan. En minä sitäkään varmasti haluaisi tilata, mutta olisi mukava sellainen edes nähdä.
Joulu lähestyy, samoin Suomen 90-vuotispäivä. Historiankirjoja tarjotaan siis pukin konttiinkin. Luinpa tänään Suuren suomalaisen kirjakerhon esitettä ja taas vähän tympäännyin. Suomi 90 vuotta -sivulla tarjolla oli 7 erilaista kirjaa.
Kirjoista yksi oli yleisteos Suomen historiasta, yksi kertomus marskin 1900-luvun alun matkasta Aasiassa ja viisi muuta kertoivat toisesta maailmansodasta. Jee, jee, Jerry Cotton. Sama ilmiö on nähtävillä jokaisena isänpäivänä myös. Suomalaisille Miehille tarjotaan Suomen historiaa, ruokalajeina ovat vuodet 1939–1945 tai Mannerheim.
En mitenkään pienimmässä määrin halua dissata noita vuosia, niiden tapahtumia ja merkitystä Suomelle, mutta joskus minua ihmetyttää, että eikö Suomella oikeasti ole muuta historiaa kuin sotahistoria? Yhä edelleen näyttää siltä, että suomalaista identiteettiä rakennetaan vain ja ainoastaan talvisodan kautta. Älytöntä.
Itse en rakenna oma kansallistunnettani sodan kautta. En voi, sillä onnekseni tiedä sodasta mitään. Olen pullamössösukupolvea. Jos joku haluaa lukea Suomen sodista, se suotakoon, mutta voisikohan joku yrittää keksiä jonkun ei-sota-aiheen, jotta voitaisiin seuraavaksi isänpäiväksi julkaista jotain muuta kuin ”uutta tietoa ja ennen julkaisemattomia valokuvamateriaalia” sisältävän Raatteen tietä käsittelevän kirjan. En minä sitäkään varmasti haluaisi tilata, mutta olisi mukava sellainen edes nähdä.
lauantai 24. marraskuuta 2007
Jälleen Jokela
Jokelassa koettiin jälleen yksi tragedia. Tämä tapaus ei kuitenkaan ylittänyt edellisen tavoin valtakunnan uutiskynnystä. Arvatenkin joku ihminen päätti päivänsä oman käden kautta junan alle. Muistosanoiksi uhri sai kuusi riviä Hesarin nettiin. Missä ovat kollektiivisurijat?
Mitä jeesustelua siis tästä seuraa? No katsotaan. Olihan Jokelan kouluammuskelu paljon traagisempi tapaus, joten on siitä täytynyt kirjoittaa enemmän. Totta. Mutta samanlaisesta asiasta tässä tietyllä tapaa on kyse. Joku ihminen oli lopen kyllästynyt elämäänsä ja tappoi itsensä. Koululuuseri päätti tappaa viattomia ja aiheutti silmitöntä kärsimystä lukemattomille. Eilisen Jokela-uhrin kuolema aiheuttaa yhtälailla kärsimystä hänen läheisissään ja varmasti ainakin veturinkuljettajassa. Missä siis ovat tekstariketjut ja Facebook-ryhmät.
Kouluammuskelun uutisointia perusteltiin osaltaan sillä, että kun tällaisia asioita tapahtuu, niistä pitää puhua, jotta ne eivät uusiudu. Tämä on totta, asioista pitää puhua ja vastaavia tapauksia pitää yrittää ennaltaehkäistä. Totuus kuitenkin on se, että räväkkä uutisointi synnyttää copy-catteja, kuten olemme voineet nähdä. Yhtä totta on myös se, että Jokelakin unohtuu useimmilta muilta paitsi heiltä, joita se kosketti jotenkin henkilökohtaisesti. TV:n ja lööpit täyttää kyllä taas uudet tragediat ja karpeloiden avioerot. Toivottavasti kuitenkin sinä aikana, kun Jokela on ollut otsikoissa, on ehditty tehdä jotain tulevaisuuden tragedioiden välttämiseksi.
Mutta miten on, pitäisiköhän itsemurhistakin alkaa uutisoida? Itse olen vielä sitä ikäryhmää oleva mies, että itsemurhat ovat liikennekuolemien ohella suurin kuolinsyy. Suomessa tehdään itsemurhia hirvittävän paljon. En tiedä lukuja, mutta olemme maailman kärkipäätä. Tuon linkittämäni uutisen mukaan junat myöhästelivät 10-15 minuuttia yliajoa seuranneen puolen tunnin aikana. Jos ruumiiden siivoaminen on noin tehokasta, yliajoja täytyy tapahtua ihan helvetin paljon. Miksi niistä ei uutisoida? Eikö näillä uhreilla ole väliä? Uutisointia rajoitetaan kai sen takia, että ihmiset eivät saisi toimintamalleja. Vähän ontuva perustelu mielestäni. Uutisista voi saada monenlaisia tyhmiä ideoita, miksi juuri itsareita vältellään aiheena?
Itsemurhien syyt ovat muualla kuin uutisissa. Aihetta välttämällä niitä ei estetä, sen huomaa, kun katsoo tilastoja. Voitaisiinkohan uutisoinnin lisäämisellä vähentää itsemurhia? Ehkä jos itsemurhistakin puhuttaisiin yhtä paljon kuin massamurhista, niin niille voitaisiin tehdä jotain. Nykyään tämä ongelma on lakaistu maton alle, samalla kun monella muulla aiheella mässäillään ja kollektiivijeesustellaan. Oksettavaa, mielestäni.
Mitä jeesustelua siis tästä seuraa? No katsotaan. Olihan Jokelan kouluammuskelu paljon traagisempi tapaus, joten on siitä täytynyt kirjoittaa enemmän. Totta. Mutta samanlaisesta asiasta tässä tietyllä tapaa on kyse. Joku ihminen oli lopen kyllästynyt elämäänsä ja tappoi itsensä. Koululuuseri päätti tappaa viattomia ja aiheutti silmitöntä kärsimystä lukemattomille. Eilisen Jokela-uhrin kuolema aiheuttaa yhtälailla kärsimystä hänen läheisissään ja varmasti ainakin veturinkuljettajassa. Missä siis ovat tekstariketjut ja Facebook-ryhmät.
Kouluammuskelun uutisointia perusteltiin osaltaan sillä, että kun tällaisia asioita tapahtuu, niistä pitää puhua, jotta ne eivät uusiudu. Tämä on totta, asioista pitää puhua ja vastaavia tapauksia pitää yrittää ennaltaehkäistä. Totuus kuitenkin on se, että räväkkä uutisointi synnyttää copy-catteja, kuten olemme voineet nähdä. Yhtä totta on myös se, että Jokelakin unohtuu useimmilta muilta paitsi heiltä, joita se kosketti jotenkin henkilökohtaisesti. TV:n ja lööpit täyttää kyllä taas uudet tragediat ja karpeloiden avioerot. Toivottavasti kuitenkin sinä aikana, kun Jokela on ollut otsikoissa, on ehditty tehdä jotain tulevaisuuden tragedioiden välttämiseksi.
Mutta miten on, pitäisiköhän itsemurhistakin alkaa uutisoida? Itse olen vielä sitä ikäryhmää oleva mies, että itsemurhat ovat liikennekuolemien ohella suurin kuolinsyy. Suomessa tehdään itsemurhia hirvittävän paljon. En tiedä lukuja, mutta olemme maailman kärkipäätä. Tuon linkittämäni uutisen mukaan junat myöhästelivät 10-15 minuuttia yliajoa seuranneen puolen tunnin aikana. Jos ruumiiden siivoaminen on noin tehokasta, yliajoja täytyy tapahtua ihan helvetin paljon. Miksi niistä ei uutisoida? Eikö näillä uhreilla ole väliä? Uutisointia rajoitetaan kai sen takia, että ihmiset eivät saisi toimintamalleja. Vähän ontuva perustelu mielestäni. Uutisista voi saada monenlaisia tyhmiä ideoita, miksi juuri itsareita vältellään aiheena?
Itsemurhien syyt ovat muualla kuin uutisissa. Aihetta välttämällä niitä ei estetä, sen huomaa, kun katsoo tilastoja. Voitaisiinkohan uutisoinnin lisäämisellä vähentää itsemurhia? Ehkä jos itsemurhistakin puhuttaisiin yhtä paljon kuin massamurhista, niin niille voitaisiin tehdä jotain. Nykyään tämä ongelma on lakaistu maton alle, samalla kun monella muulla aiheella mässäillään ja kollektiivijeesustellaan. Oksettavaa, mielestäni.
keskiviikko 21. marraskuuta 2007
Täytettä
Ollut yllättävän vähäistä kirjoittaminen viime päivät. Ällös huolimos, arvoisa lukijani. En ole vielä hankkinut elämää (se palaa osittain n. kuukauden kuluttua), eli en ole väsymässä bloggaamiseen. Nyt ei vaan jotenkin ole ehtinyt, enkä muutamaan päivään taida olla ehtimässäkään. Siksi aikaa tässä vähän juutuubipätkää. Saa sitä aikaansa näihinkin tuhlauttua.
Ensiksi saukkoja. Olen ehkä tätä levittänyt jo sinulle aiemmin, mutta on ne aika sööttejä silti, eivätkä kärsi uusinnasta.
Lapinlahden linnut eivät ole lähimpiä ystäviäni, mutta tää pätkä on ihan jees.
Outouden ystäville hieman epäkonventionaalista musiikkia.
Ja lopuksi Aku Ankkojen kovimpia sutkauksia. Taustalle voi laittaa soimaan maistiaisen uudesta CoB:stä.
Jesh, ens kerralla muutakin kuin linkkilistaani postausta:)
Ensiksi saukkoja. Olen ehkä tätä levittänyt jo sinulle aiemmin, mutta on ne aika sööttejä silti, eivätkä kärsi uusinnasta.
Lapinlahden linnut eivät ole lähimpiä ystäviäni, mutta tää pätkä on ihan jees.
Outouden ystäville hieman epäkonventionaalista musiikkia.
Ja lopuksi Aku Ankkojen kovimpia sutkauksia. Taustalle voi laittaa soimaan maistiaisen uudesta CoB:stä.
Jesh, ens kerralla muutakin kuin linkkilistaani postausta:)
sunnuntai 18. marraskuuta 2007
FB, connecting people.
Nykyään ei lehteä voi enää avata ilman, että törmää sanaan Facebook. Ihan sama onko kyseessä Koskipuiston kukkaistutuksia käsittelevä uutinen vai Kataista arvosteleva kolumni, FB on mukana.
Täytyy sanoa, että ei se kovin ihmeellinen härpäke loppuviimein ole tuo FB. Häviää yhteisöllisyydessään monessa kohtaa esmes Hattrickille mielestäni. FB mainostaa itseään, että se on ”a social utility that connects you with the people around you.” On parempiakin kommunikaatiotapoja, mutta FB sai yhden pisteen eilen.
Heh, aika hassua, tähän tarinaani näyttävät liittyvän blogikaverini, joten voin linkittää heitäkin taas. Päivemmällä olin Joonaaksen kanssa katsomassa fudista. Se ei nyt liity asiaan, muuta kuin että menin sieltä kotiin. Matkalla mietin, että olisiko ollut tarvetta kysäistä, josko Annaa olisi bisse kiinnostanut iltasella. Vähän olimme asiasta nimittäin puhuneet mesessä. No, en kysynyt.
Sen sijaan tulin kotiin ja sain kuningasajatuksen. Jumitin itseni sohvan nurkkaan ja aloin lukemaan John Irvingiä. Pitkästä aikaa. Ehtaa Johnia, alle 20 sivua ja jo oli miehen naama naisen haaroissa. Kuuntelin musiikkia tietokoneelta ja jotenkin, en muista mistä se alkoi, päädyimme kirjoittelemaan meseen Annan kanssa. Ja keskustelimme osin myös Facebookista – totta kai.
FB:n yksi perusominaisuuksiahan on tää status-juttu. Ihan hauska juttu kai, vaikka useimmiten – tervettä kyllä – ilmoitukset ovat monta päivää vanhoja. Huomasin Annan tuoreeksi kommentiksi, että hän oli ”feeling blue”. Kysäisin, että mikäs nyt niin blueksi on pistänyt. Ei onneksi mitään vakavaa. Kuitenkin, kun itsekin olin vielä vähän SNAFU, kuten statukseni kertoi, kysäisin, josko kaltsu Annalle maistuisi. Ajattelin, että vähän bluen seura voisi olla hyvää lievästi SNAFUlle. Ja olihan se.
Mutta siis mietinpä vaan, että tuskinpa olisin tullut kysyneeksi Annaa kaltsulle ilman FB:tä. Olisin jäänyt kotiin lukemaan kirjaa sen sijaan. Ei huono vaihtoehto sekään, mutta ehkä piirun verran paremmalla tuulella olin nukkumaan mennessäni, kun olin Annan seurassa Irvingin sijaan. Mutta pointtina siis se, että FB saattaa konnektoida sut ympärillä oleviesi ihmisten kanssa.
Olipas pointitonta sepostusta. No, sainpa ainakin linkitellä sivustoja.
Täytyy sanoa, että ei se kovin ihmeellinen härpäke loppuviimein ole tuo FB. Häviää yhteisöllisyydessään monessa kohtaa esmes Hattrickille mielestäni. FB mainostaa itseään, että se on ”a social utility that connects you with the people around you.” On parempiakin kommunikaatiotapoja, mutta FB sai yhden pisteen eilen.
Heh, aika hassua, tähän tarinaani näyttävät liittyvän blogikaverini, joten voin linkittää heitäkin taas. Päivemmällä olin Joonaaksen kanssa katsomassa fudista. Se ei nyt liity asiaan, muuta kuin että menin sieltä kotiin. Matkalla mietin, että olisiko ollut tarvetta kysäistä, josko Annaa olisi bisse kiinnostanut iltasella. Vähän olimme asiasta nimittäin puhuneet mesessä. No, en kysynyt.
Sen sijaan tulin kotiin ja sain kuningasajatuksen. Jumitin itseni sohvan nurkkaan ja aloin lukemaan John Irvingiä. Pitkästä aikaa. Ehtaa Johnia, alle 20 sivua ja jo oli miehen naama naisen haaroissa. Kuuntelin musiikkia tietokoneelta ja jotenkin, en muista mistä se alkoi, päädyimme kirjoittelemaan meseen Annan kanssa. Ja keskustelimme osin myös Facebookista – totta kai.
FB:n yksi perusominaisuuksiahan on tää status-juttu. Ihan hauska juttu kai, vaikka useimmiten – tervettä kyllä – ilmoitukset ovat monta päivää vanhoja. Huomasin Annan tuoreeksi kommentiksi, että hän oli ”feeling blue”. Kysäisin, että mikäs nyt niin blueksi on pistänyt. Ei onneksi mitään vakavaa. Kuitenkin, kun itsekin olin vielä vähän SNAFU, kuten statukseni kertoi, kysäisin, josko kaltsu Annalle maistuisi. Ajattelin, että vähän bluen seura voisi olla hyvää lievästi SNAFUlle. Ja olihan se.
Mutta siis mietinpä vaan, että tuskinpa olisin tullut kysyneeksi Annaa kaltsulle ilman FB:tä. Olisin jäänyt kotiin lukemaan kirjaa sen sijaan. Ei huono vaihtoehto sekään, mutta ehkä piirun verran paremmalla tuulella olin nukkumaan mennessäni, kun olin Annan seurassa Irvingin sijaan. Mutta pointtina siis se, että FB saattaa konnektoida sut ympärillä oleviesi ihmisten kanssa.
Olipas pointitonta sepostusta. No, sainpa ainakin linkitellä sivustoja.
lauantai 17. marraskuuta 2007
Hevi on paskimmillaan tosi perseestä
Muutamia esimerkkinimiä biiseistä.
The Scourger:
In the Hour of Ruin
Never Bury the Hatchet
Beyond Judas
ja sokerina pohjalla: A Dark Invitation to Armageddon
Godsplague:
Good as Hell
Tomorrow in the End
We’re Here to Die
ja pari löysää Pantera-coveria.
Eihän noista biiseistä keikalla saanut selkoa ”miehekkään örinäspiikkauksen” takia. Jännä, että ne kaikki lähti poikkeuksetta samalla:) Biisien sisällöillä oli eroa on yhtä vähän kuin Kotiteollisuuden tuotannolla ja mikä pahinta, ne olivat tylsiä. Pahinta oli kuitenkin tauot biisien välillä. Us-ko-mat-to-man paskoja välispiikkejä, joissa molemmat bändit mm. korostivat sitä, että heillä on kakkaa housussa. Godsplague myös kehotti yleisöä nuolemaan pimppiä illan aikana… Ei näin! Ei todellakaan näin!
Kaksi 45 minuutin settiä tuntui 3-tuntiselta savotalta. Hetken luulin kuolleeni matkalla auto-onnettomuudessa ja joutuneeni helvettiin, jossa paskaa musaa vain tulee ja tulee ämyreistä. Kyllä ne onneksi lopettivat jossain vaiheessa, mutta vielä loppuhuipentumana Godplaquen soitinpojat tulivat alasti hyppimään lavalle illan ainoan hyvän bändin Profane Omenin viimeisen biisin aikana. Jos ei osaa tehdä musaa, niin pidetään ne housut jalassa ja pysytään bäkkärillä. Vaikka onhan se vaikeaa, kun teinipissisnousuhumala iskee päälle ja täytyy olla äijämäisesti pippeli paljaana.
Tällaista siis 17.11.2007 Hellässä. Onneksi paikalla oli myös JussiPohjolanKaupungista kotoisin oleva Profane Omen veivaamassa. Se oli hyvä.
Mutta jos joku väittää, että paskimmillaankin hevin on parasta, hän vastaa siitä minulle!
The Scourger:
In the Hour of Ruin
Never Bury the Hatchet
Beyond Judas
ja sokerina pohjalla: A Dark Invitation to Armageddon
Godsplague:
Good as Hell
Tomorrow in the End
We’re Here to Die
ja pari löysää Pantera-coveria.
Eihän noista biiseistä keikalla saanut selkoa ”miehekkään örinäspiikkauksen” takia. Jännä, että ne kaikki lähti poikkeuksetta samalla:) Biisien sisällöillä oli eroa on yhtä vähän kuin Kotiteollisuuden tuotannolla ja mikä pahinta, ne olivat tylsiä. Pahinta oli kuitenkin tauot biisien välillä. Us-ko-mat-to-man paskoja välispiikkejä, joissa molemmat bändit mm. korostivat sitä, että heillä on kakkaa housussa. Godsplague myös kehotti yleisöä nuolemaan pimppiä illan aikana… Ei näin! Ei todellakaan näin!
Kaksi 45 minuutin settiä tuntui 3-tuntiselta savotalta. Hetken luulin kuolleeni matkalla auto-onnettomuudessa ja joutuneeni helvettiin, jossa paskaa musaa vain tulee ja tulee ämyreistä. Kyllä ne onneksi lopettivat jossain vaiheessa, mutta vielä loppuhuipentumana Godplaquen soitinpojat tulivat alasti hyppimään lavalle illan ainoan hyvän bändin Profane Omenin viimeisen biisin aikana. Jos ei osaa tehdä musaa, niin pidetään ne housut jalassa ja pysytään bäkkärillä. Vaikka onhan se vaikeaa, kun teinipissisnousuhumala iskee päälle ja täytyy olla äijämäisesti pippeli paljaana.
Tällaista siis 17.11.2007 Hellässä. Onneksi paikalla oli myös JussiPohjolanKaupungista kotoisin oleva Profane Omen veivaamassa. Se oli hyvä.
Mutta jos joku väittää, että paskimmillaankin hevin on parasta, hän vastaa siitä minulle!
torstai 15. marraskuuta 2007
Rikos ja rangaistus
Joskus tuntuu, että oma yläaste- ja lukioaikani oli kovin tylsää. Ainakin koulussani rangaistuksia jaeltiin vähemmän kuin ennen, sen huomasin tänään lukiessani Tampereen reaalilyseon viime vuosisadan alun opettajankokouspöytäkirjoja. Siis tein graduani. Ohessa on muutama esimerkki tässä pelkästään pojille tarkoitetussa koulussa käsitellyistä rikkomuksista. Vuosiluokan olen muuttanut nykysysteemin mukaiseksi.
Case1: Syksyllä 1900 käsiteltiin tapaus, jossa eräs kahdeksannen luokan oppilas oli ollut polkupyörämatkalla toverinsa kanssa ja nauttinut matkalla alkoholia. Punssia ainakin. Rangaistus: Erotettiin koulusta 1,5 kuukaudeksi.
Case2: Lukion ensimmäistä luokkaa käynyttä poikaa epäiltiin vuonna 1902 siitä, että hän oli käynyt kaupungilla kahvilassa, jossa anniskeltiin myös miedompia alkoholijuomia. Asiaa alettiin tutkia ja todettiin, että rikkomuksia oli muitakin. Kävi mm. ilmi, että hän oli kotonaan tovereilleen tarjonnut olutta, josta ”oli tullut liikutetuksi eli ainakin tavallista enemmän iloiseksi.” Rangaistus: Erotettiin koulusta reiluksi kolmeksi kuukaudeksi.
Case3: Syksyllä 1907 tutkittiin epäilyä siitä, että lukiolaispoika olisi kahdesti ahdistellut 10-vuotiasta tyttöä. Ensimmäisellä kertaa hänen sanottiin pistäneen kätensä tytön vaatteiden alle, mistä tyttö oli järkyttynyt. Jälkimmäisellä kertaa poika oli ehtinyt vain laittaa kätensä tytön olkapäälle, kun tyttö oli huutanut ja poika paennut paikalta. Asiaa tutkittiin ja vedoten mm. tytön reaktioon, kun poika vietiin hänelle nähtäväksi, poika todettiin syylliseksi. Myöntämällä teon poika olisi saanut pienemmän rangaistuksen. Poika kuitenkin kiisti asian loppuun asti. Rangaistus: Erotettiin koulusta.
Case4: Ehkä mielenkiintoisin tapaus on keväältä 1904. Tämä sattui kahden tamperelaisen oppikoulun välillä. Lukiolaispoika oli erotettu monen rötöksen jälkeen koulusta. Hän oli tämän jälkeen ilmoittautunut yksityisoppilaaksi (pappa betalar) toiseen kouluun ja jatkanut opiskelujaan. Poika kuitenkin jatkoi kepulipeliään. Toiselta oppilaalta saadun nimettömän ilmiannon jälkeen kävi ilmi, että oppilas itse ei ollutkaan käynyt koulua uudessa opinahjossaan, vaan saanut suostuteltua erään toisen pojan esittämään häntä. Rangaistus: En jaksanut perehtyä, mutta eiköhän sieltä kenkää tullut itse kullekin.
Tässä oli parhaimmat päältä pelkästään reaalilyseosta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Tampereella oli muitakin oppikouluja. Ennen oli kova meno. Valeoppilaita, nimettömiä ilmiantoja, ”tavallista suurempaa iloisuutta”... Niinku parhaimmastakin agenttielokuvasta. Allekirjoittaneen lukiossa saama ”virallinen varoitus” on aika köykäistä tähän verrattuna.
Lisähuomio vielä. Vuonna 1910 keskusteltiin reaalilyseossa mahdollisuudesta harjoittaa voimistelua alasti. Vilustumisvaaran ja vastaavien takia alastomuusideasta luovuttiin. Mutta asiasta edes keskusteltiin, miettikääpä sitä. Kuinka moni piti kouluaikoina voimistelusta? Ainakin allekirjoittaneen (olen rautakanki) mielestä se oli ihan persiistä. Mutta eipä tarvinnut ainakaan munasilteen kekkuloida!
Ennen oli kova meno.
Case1: Syksyllä 1900 käsiteltiin tapaus, jossa eräs kahdeksannen luokan oppilas oli ollut polkupyörämatkalla toverinsa kanssa ja nauttinut matkalla alkoholia. Punssia ainakin. Rangaistus: Erotettiin koulusta 1,5 kuukaudeksi.
Case2: Lukion ensimmäistä luokkaa käynyttä poikaa epäiltiin vuonna 1902 siitä, että hän oli käynyt kaupungilla kahvilassa, jossa anniskeltiin myös miedompia alkoholijuomia. Asiaa alettiin tutkia ja todettiin, että rikkomuksia oli muitakin. Kävi mm. ilmi, että hän oli kotonaan tovereilleen tarjonnut olutta, josta ”oli tullut liikutetuksi eli ainakin tavallista enemmän iloiseksi.” Rangaistus: Erotettiin koulusta reiluksi kolmeksi kuukaudeksi.
Case3: Syksyllä 1907 tutkittiin epäilyä siitä, että lukiolaispoika olisi kahdesti ahdistellut 10-vuotiasta tyttöä. Ensimmäisellä kertaa hänen sanottiin pistäneen kätensä tytön vaatteiden alle, mistä tyttö oli järkyttynyt. Jälkimmäisellä kertaa poika oli ehtinyt vain laittaa kätensä tytön olkapäälle, kun tyttö oli huutanut ja poika paennut paikalta. Asiaa tutkittiin ja vedoten mm. tytön reaktioon, kun poika vietiin hänelle nähtäväksi, poika todettiin syylliseksi. Myöntämällä teon poika olisi saanut pienemmän rangaistuksen. Poika kuitenkin kiisti asian loppuun asti. Rangaistus: Erotettiin koulusta.
Case4: Ehkä mielenkiintoisin tapaus on keväältä 1904. Tämä sattui kahden tamperelaisen oppikoulun välillä. Lukiolaispoika oli erotettu monen rötöksen jälkeen koulusta. Hän oli tämän jälkeen ilmoittautunut yksityisoppilaaksi (pappa betalar) toiseen kouluun ja jatkanut opiskelujaan. Poika kuitenkin jatkoi kepulipeliään. Toiselta oppilaalta saadun nimettömän ilmiannon jälkeen kävi ilmi, että oppilas itse ei ollutkaan käynyt koulua uudessa opinahjossaan, vaan saanut suostuteltua erään toisen pojan esittämään häntä. Rangaistus: En jaksanut perehtyä, mutta eiköhän sieltä kenkää tullut itse kullekin.
Tässä oli parhaimmat päältä pelkästään reaalilyseosta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Tampereella oli muitakin oppikouluja. Ennen oli kova meno. Valeoppilaita, nimettömiä ilmiantoja, ”tavallista suurempaa iloisuutta”... Niinku parhaimmastakin agenttielokuvasta. Allekirjoittaneen lukiossa saama ”virallinen varoitus” on aika köykäistä tähän verrattuna.
Lisähuomio vielä. Vuonna 1910 keskusteltiin reaalilyseossa mahdollisuudesta harjoittaa voimistelua alasti. Vilustumisvaaran ja vastaavien takia alastomuusideasta luovuttiin. Mutta asiasta edes keskusteltiin, miettikääpä sitä. Kuinka moni piti kouluaikoina voimistelusta? Ainakin allekirjoittaneen (olen rautakanki) mielestä se oli ihan persiistä. Mutta eipä tarvinnut ainakaan munasilteen kekkuloida!
Ennen oli kova meno.
keskiviikko 14. marraskuuta 2007
Insinöörien sanavarastosta
Suru.
Puru.
Pupu.
Sust.
Purt.
Surv.
Stru.
Rust.
Supu.
Nämä sanat antaa nokialaiseni ennustava tekstinsyöttö, kun painaa tekstaria näpytellessään 7 8 7 8. Ennustava tekstinsyöttö ei ole mielestäni pöllömpi. Koskaanhan ei siellä kaikkia sanoja voi olla, mutta tärkeimmät sieltä yleensä löytyy.
7 8 7 8 on poikkeus. Pitkä lista sanoja löytyy, mutta tärkein puuttuu. Sanan lisääminen sanakirjaan ei juuri hyödytä, kun lisätty sanaa menee listan viimeiseksi. Sen saamiseksi pitäisi siis näpytellä 7 8 7 8 * * * * * * * * *. Liian vaikeaa.
Kukakohan on valinnut sanat laitteeseen. Tuskin mikään insinööri, mutta syytän silti heitä. Ainoastaan insinööri voisi olla niin teknillinen ajatuksiltaan, että jättäisi sanakirjasta pois sanan ”pusu”.
Puru.
Pupu.
Sust.
Purt.
Surv.
Stru.
Rust.
Supu.
Nämä sanat antaa nokialaiseni ennustava tekstinsyöttö, kun painaa tekstaria näpytellessään 7 8 7 8. Ennustava tekstinsyöttö ei ole mielestäni pöllömpi. Koskaanhan ei siellä kaikkia sanoja voi olla, mutta tärkeimmät sieltä yleensä löytyy.
7 8 7 8 on poikkeus. Pitkä lista sanoja löytyy, mutta tärkein puuttuu. Sanan lisääminen sanakirjaan ei juuri hyödytä, kun lisätty sanaa menee listan viimeiseksi. Sen saamiseksi pitäisi siis näpytellä 7 8 7 8 * * * * * * * * *. Liian vaikeaa.
Kukakohan on valinnut sanat laitteeseen. Tuskin mikään insinööri, mutta syytän silti heitä. Ainoastaan insinööri voisi olla niin teknillinen ajatuksiltaan, että jättäisi sanakirjasta pois sanan ”pusu”.
maanantai 12. marraskuuta 2007
Taru vs. Totuus
Eilen elämä jälleen tarjoili hauskoja tilanteitaan. Muistanette tämän tarinan. Kirjoitin tarinan illasta, joka alkoi Kustaa III:stä ja päätyi panemiseksi Peltsulla. Lue vanha postaus, niin ymmärrät.
No, eilen oltiin kaverini ja hänen kaverinsa kanssa menossa olusille. Halusimme Duvelia ja päädyimme Kustaaseen. Sattumalta istuimme juurikin siihen loosiin, jonka olin tarinoidessani kuvitellut. Hauskaa kyllä, laskin takamukseni sentilleen samaan kohtaan, jonka olin sieluni silmin nähnyt. Sitten tajusin vielä tärkeimmän. Olin tullut Kustaaseen oluelle Laurin, toisen peltolammilaisen kaverini, kanssa. Hymyilin yksin kuin hullu.
Toisin kuin tarinassa, meitä oli pöydässä kolme miestä ja perjantain sijaan oli lauantai, mutta tilanne oli suht samanlainen. Minua jännitti. Minkälainen olisi todellinen ilta Kustaassa.
Saimme aluksi istua pitkään keskenämme ja keskityimme oluen hölimiseen ja höpöttämiseen. Jossain vaiheessa pöytäämme pyysi saada istua joku humalainen mies. Ei hoitsuista siis tietoakaan. Luonnollisesti suostuimme. Kaveri oli joku reilu kolmekymppinen ja sen verran sumussa, että siitä oli vaikea sanoa, mitä se halusi. Toivoin, että vain istua, eikä kaveraata. Siinä se huojui ja pariin otteeseen sanoi jotain. En kuullut, ei kiinnostanut.
Kaveri onneksi tajusi lähteä pois aikansa huojuttuaan. Istuskelimme ohrapirtelöt ja napostelupähkinät edessämme ja paransimme maailmaa edelleen. Paikka alkoi täyttyä väestä, kohta joku tarvitsisi vapaita istuimia loosisamme. Näin kävi. Kaksi tyttöä tuli kysymään, oliko loosin tyhjä puoli vapaa. Mietin, josko nämä olisivat jo sairaanhoitajia. Eivät todennäköisesti, olivat vähän nuoria ehkä. Siis korkeintaan hoitsuopiskelijoita.
Sanoimme, että vapaata oli ja tytöt lähtivät hakemaan kamujaan. Kohta loosissa istui viisi nuorta naista ja nuori mies, jolla oli vakava pukeutumisongelma. Pukeutumisongelmaisia olikin liikkeellä taas ihan riittävästi. Tää kaveri oli tätä ”valkoinen neekeri” -osastoa. Ei näin. Naisilla oli omat ongelmansa vaatetuksessa. Se ainoa nainen, jonka rintoja en nähnyt, esitteli mustia rintaliivejään enemmän kuin tarpeeksi. Ilmeisesti peittävyys on out.
Joka tapauksessa tarinan kannalta juoni pysyi kasassa. Pöydässä oli tarpeeksi miehettömiä naisia kaikille kolmelle meikäläiselle. Tässä vaiheessa emme kuitenkaan alkaneet tehdä kehenkään tuttavuutta. Meillä oli omat tyttömme mielessä. Jatkoimme jutustelua pojissa keskenämme. Joimme olutta ja mietimme, josko vaihtaisimme paikkaa. (Sohosta sais hyviä sidukoita:) ) Emme kuitenkaan jaksaneet kävellä minnekään, vaan otimme lisää olutta, fisut ja lisää pähkinöitä. Jossain vaiheessa lähdimme kotiin ja kotona hajotin kaapin oven (vika rakentajassa, ei minussa). Perussettiä siis.
Mitä tästä sitten? No ei pal mittää, kunhan kirjoittelin jotain muutakin kuin kuoleman vakavaa asiaa. Yksi asia jäi kuitenkin mieleeni. En istunut loosin tyttösten vieressä, vaan välissä oli Lauri. Etäisyyttä oli siis jotain pari metriä. Musiikin ja hölinän tuottama meteli oli kuitenkin niin kova, että en olisi millään voinut kuunnella naisväen puhetta. Tarinassani oli ollut virhe; keskusteluun yhtyminen ei olisi ollut mitenkään helppoa. Baareissa on siis musa liian kovalla, tähän on saatava muutos. Toimisi pelimiesten lisäksi myös meille ukkomiehille, niin ei tarvis kavereiden kanssa keskustella huutaen.
Lopuksi vielä sarjista keventämään. Nauroin V&W:lle pitkästä aikaa viime viikolla. Juba on mennyt alaspäin, mutta tässä oli oivallusta. Tätähän se on.
No, eilen oltiin kaverini ja hänen kaverinsa kanssa menossa olusille. Halusimme Duvelia ja päädyimme Kustaaseen. Sattumalta istuimme juurikin siihen loosiin, jonka olin tarinoidessani kuvitellut. Hauskaa kyllä, laskin takamukseni sentilleen samaan kohtaan, jonka olin sieluni silmin nähnyt. Sitten tajusin vielä tärkeimmän. Olin tullut Kustaaseen oluelle Laurin, toisen peltolammilaisen kaverini, kanssa. Hymyilin yksin kuin hullu.
Toisin kuin tarinassa, meitä oli pöydässä kolme miestä ja perjantain sijaan oli lauantai, mutta tilanne oli suht samanlainen. Minua jännitti. Minkälainen olisi todellinen ilta Kustaassa.
Saimme aluksi istua pitkään keskenämme ja keskityimme oluen hölimiseen ja höpöttämiseen. Jossain vaiheessa pöytäämme pyysi saada istua joku humalainen mies. Ei hoitsuista siis tietoakaan. Luonnollisesti suostuimme. Kaveri oli joku reilu kolmekymppinen ja sen verran sumussa, että siitä oli vaikea sanoa, mitä se halusi. Toivoin, että vain istua, eikä kaveraata. Siinä se huojui ja pariin otteeseen sanoi jotain. En kuullut, ei kiinnostanut.
Kaveri onneksi tajusi lähteä pois aikansa huojuttuaan. Istuskelimme ohrapirtelöt ja napostelupähkinät edessämme ja paransimme maailmaa edelleen. Paikka alkoi täyttyä väestä, kohta joku tarvitsisi vapaita istuimia loosisamme. Näin kävi. Kaksi tyttöä tuli kysymään, oliko loosin tyhjä puoli vapaa. Mietin, josko nämä olisivat jo sairaanhoitajia. Eivät todennäköisesti, olivat vähän nuoria ehkä. Siis korkeintaan hoitsuopiskelijoita.
Sanoimme, että vapaata oli ja tytöt lähtivät hakemaan kamujaan. Kohta loosissa istui viisi nuorta naista ja nuori mies, jolla oli vakava pukeutumisongelma. Pukeutumisongelmaisia olikin liikkeellä taas ihan riittävästi. Tää kaveri oli tätä ”valkoinen neekeri” -osastoa. Ei näin. Naisilla oli omat ongelmansa vaatetuksessa. Se ainoa nainen, jonka rintoja en nähnyt, esitteli mustia rintaliivejään enemmän kuin tarpeeksi. Ilmeisesti peittävyys on out.
Joka tapauksessa tarinan kannalta juoni pysyi kasassa. Pöydässä oli tarpeeksi miehettömiä naisia kaikille kolmelle meikäläiselle. Tässä vaiheessa emme kuitenkaan alkaneet tehdä kehenkään tuttavuutta. Meillä oli omat tyttömme mielessä. Jatkoimme jutustelua pojissa keskenämme. Joimme olutta ja mietimme, josko vaihtaisimme paikkaa. (Sohosta sais hyviä sidukoita:) ) Emme kuitenkaan jaksaneet kävellä minnekään, vaan otimme lisää olutta, fisut ja lisää pähkinöitä. Jossain vaiheessa lähdimme kotiin ja kotona hajotin kaapin oven (vika rakentajassa, ei minussa). Perussettiä siis.
Mitä tästä sitten? No ei pal mittää, kunhan kirjoittelin jotain muutakin kuin kuoleman vakavaa asiaa. Yksi asia jäi kuitenkin mieleeni. En istunut loosin tyttösten vieressä, vaan välissä oli Lauri. Etäisyyttä oli siis jotain pari metriä. Musiikin ja hölinän tuottama meteli oli kuitenkin niin kova, että en olisi millään voinut kuunnella naisväen puhetta. Tarinassani oli ollut virhe; keskusteluun yhtyminen ei olisi ollut mitenkään helppoa. Baareissa on siis musa liian kovalla, tähän on saatava muutos. Toimisi pelimiesten lisäksi myös meille ukkomiehille, niin ei tarvis kavereiden kanssa keskustella huutaen.
Lopuksi vielä sarjista keventämään. Nauroin V&W:lle pitkästä aikaa viime viikolla. Juba on mennyt alaspäin, mutta tässä oli oivallusta. Tätähän se on.
lauantai 10. marraskuuta 2007
Hevi tekee tappajan
Jokelan tapahtumat ovat herättäneet keskustelua siitä, miksi moista tapahtui. Hyvä niin. Kaikki keskustelu on varmasti hyvästä, sillä ongelmat ovat vaikeita. Yksi – ei yllättävä – haara on ollut keskustelu siitä, miten erilainen väkivaltaviihde on mahtanut vaikuttaa Jokelan luuserin murhiin. Tässä – ja aiemmissa keskusteluissa aiheesta – on yksi mielenkiintoinen piirre.
I steal your soul
And carve a hole right where your heart once used to be
I watch you die
I hear you cry
It fills my soul with such delight
(Bloodbath: Cry My Name)
Väkivaltainen tv-viihde, netti, väkivaltaiset tietokonepelit, vihaa tihkuva hevimusiikki. Nämä ovat useimmiten syytettyjen penkillä. Viimeksi luin päätoimittaja Apusen kirjoituksen Aamulehdestä, jossa hän peräänkuulutti vihaisen hevimusiikin levittäjien vastuuta. Hän ei itse moista musiikkia ymmärtänyt ja kehotti meitä käymään taisteluun sitä vastaan. Näin se aina menee, sitä syytetään, mistä itse pidetä.
On this Day of Redemption I've decided to forgive myself
All this pain will soon be gone
I open myself and let my blood dye the floor
Death arrives with a smile
(Norther: Day of Redemption)
Itse en pidä hevimusiikkia syyllisenä, vaikka lyriikat monesti tihkuvat ties mitä. Ei yllätä, sillä itse pidän raskaasta musiikista. Esim. väkivaltaisilla tietokonepeleillä voi olla pieni vaikutus mielestäni. Ei yllätä, sillä en itse pelaa moisia. En kuitenkaan usko, että mikään edellä mainituista on tärkeimmässä roolissa. Ensin menee ampujalta järki, sitten vasta sitä alkaa heviä kuunnellessaan tai tietokonetta pelatessaan kuvitella tappamista. Ja hullu voi kuvitella tappamista vaikka Poppalooran tahtiin, siihen ei tarvita tuplabasareita. Mielestäni Apusen ja kumppanien vastuu on suurempi kuin Alexi Laihon ja Lindroosin Peten.
I'd give anything to batter you down,
All the way to 6 feet under
And why on earth should I stop until
I see your fucking ass drop
(Children of Bodom: You’re Better Off Dead)
Lehdistön revittely aiheesta on mielestäni kyseenalaista. Kuinka paljon tarvitsemme tietoa tästä keissistä? Tarvitsemme kyllä, mutta liika on liikaa. Ensinnäkin viikkojen revittely on juuri sitä, mitä tekijä halusi. Ymmärtääkseni yksi motiivi itsemurhiin on se, että sillä uhrit ajattelevat, että he saavat muut ihmiset katumaan. Ja näin käy. Tämä varmasti on yksi syy siihen, että itsemurhia ei uutisoida. Näinhän on, milloin itsari oli viimeksi lööpeissä? Tällä tietysti haetaan sitä, että sairaille ihmisille ei anneta mallia. Ihan hyvä varmasti, vaikka se toisaalta tietysti lakaisee ongelmia maton alle.
Violence is not an aberration, it's a rule.
Dying beyond the pale.
Your beatings will continue until my morale improves.
I don't hate you, I'm just removing an enemy.
Remorse is for the dead, my enemy.
Remorse is for the dead.
(Lamb of God: Remorse Is for the Dead)
Pitäisikö vaikenemista harjoittaa muutenkin? Ainakin uutisointi tällaisista tapauksista voisi olla rajoitetumpaa. Ei anneta näille luusereilla sitä huomiota, jonka he haluavat. Eikä anneta mallia muille sairaille. Mitenkä ihan sattumalta nää ampumatapaukset ovat usein kouluilla, eikä esim. nuorisotalolla tai ostoskeskuksissa? Kosto tutuille yms. on oma merkityksensä, mutta olisko mallilla myöskin oma vaikutuksensa? Ei hevi saa kenenkään päähän ajatusta lähteä ampumaan koulukavereita. Aamulehden lukeminen voi antaa.
”Tälle käytävälle päättyi kuusi elämää”
(Aamulehti 10.11.2007)
Tarvitsemmeko me oikeasti tätä tietoa kuvien kanssa? Tälle käytävälle he kuolivat, voit kuvitella mielessäsi veriset ruumiit tuohon. Poliisi ei halunnut tiedotusvälineille kertoa, mihin luuserimurhaaja tappoi itsensä. Mielestäni se on ihan turha tieto. Toimittaja sai sen kuitenkin selville ja oli varsin tyytyväinen itseensä. Jes, nyt tiedämme, missä suomen koulumurhaaja nro 1 nieli luodin. Jee!! Kartasta voit myös seurata murhaajan liikkeitä ja voit lukea myös hänen virheistään. Hanki itse enemmän lippaita ja ota helpommin syttyvää bensaa mukaan, jos haluat polttaa koulusi massamurhasi jälkeen. Ohjeet tarjosi Matti Apunen.
Älä kuitenkaan kuuntele heviä juttua lukiessasi, sillä susta saattaa tulla murhaaja!
(Now playing: Dimmu Borgir – The Insight and the Catharsis)
I steal your soul
And carve a hole right where your heart once used to be
I watch you die
I hear you cry
It fills my soul with such delight
(Bloodbath: Cry My Name)
Väkivaltainen tv-viihde, netti, väkivaltaiset tietokonepelit, vihaa tihkuva hevimusiikki. Nämä ovat useimmiten syytettyjen penkillä. Viimeksi luin päätoimittaja Apusen kirjoituksen Aamulehdestä, jossa hän peräänkuulutti vihaisen hevimusiikin levittäjien vastuuta. Hän ei itse moista musiikkia ymmärtänyt ja kehotti meitä käymään taisteluun sitä vastaan. Näin se aina menee, sitä syytetään, mistä itse pidetä.
On this Day of Redemption I've decided to forgive myself
All this pain will soon be gone
I open myself and let my blood dye the floor
Death arrives with a smile
(Norther: Day of Redemption)
Itse en pidä hevimusiikkia syyllisenä, vaikka lyriikat monesti tihkuvat ties mitä. Ei yllätä, sillä itse pidän raskaasta musiikista. Esim. väkivaltaisilla tietokonepeleillä voi olla pieni vaikutus mielestäni. Ei yllätä, sillä en itse pelaa moisia. En kuitenkaan usko, että mikään edellä mainituista on tärkeimmässä roolissa. Ensin menee ampujalta järki, sitten vasta sitä alkaa heviä kuunnellessaan tai tietokonetta pelatessaan kuvitella tappamista. Ja hullu voi kuvitella tappamista vaikka Poppalooran tahtiin, siihen ei tarvita tuplabasareita. Mielestäni Apusen ja kumppanien vastuu on suurempi kuin Alexi Laihon ja Lindroosin Peten.
I'd give anything to batter you down,
All the way to 6 feet under
And why on earth should I stop until
I see your fucking ass drop
(Children of Bodom: You’re Better Off Dead)
Lehdistön revittely aiheesta on mielestäni kyseenalaista. Kuinka paljon tarvitsemme tietoa tästä keissistä? Tarvitsemme kyllä, mutta liika on liikaa. Ensinnäkin viikkojen revittely on juuri sitä, mitä tekijä halusi. Ymmärtääkseni yksi motiivi itsemurhiin on se, että sillä uhrit ajattelevat, että he saavat muut ihmiset katumaan. Ja näin käy. Tämä varmasti on yksi syy siihen, että itsemurhia ei uutisoida. Näinhän on, milloin itsari oli viimeksi lööpeissä? Tällä tietysti haetaan sitä, että sairaille ihmisille ei anneta mallia. Ihan hyvä varmasti, vaikka se toisaalta tietysti lakaisee ongelmia maton alle.
Violence is not an aberration, it's a rule.
Dying beyond the pale.
Your beatings will continue until my morale improves.
I don't hate you, I'm just removing an enemy.
Remorse is for the dead, my enemy.
Remorse is for the dead.
(Lamb of God: Remorse Is for the Dead)
Pitäisikö vaikenemista harjoittaa muutenkin? Ainakin uutisointi tällaisista tapauksista voisi olla rajoitetumpaa. Ei anneta näille luusereilla sitä huomiota, jonka he haluavat. Eikä anneta mallia muille sairaille. Mitenkä ihan sattumalta nää ampumatapaukset ovat usein kouluilla, eikä esim. nuorisotalolla tai ostoskeskuksissa? Kosto tutuille yms. on oma merkityksensä, mutta olisko mallilla myöskin oma vaikutuksensa? Ei hevi saa kenenkään päähän ajatusta lähteä ampumaan koulukavereita. Aamulehden lukeminen voi antaa.
”Tälle käytävälle päättyi kuusi elämää”
(Aamulehti 10.11.2007)
Tarvitsemmeko me oikeasti tätä tietoa kuvien kanssa? Tälle käytävälle he kuolivat, voit kuvitella mielessäsi veriset ruumiit tuohon. Poliisi ei halunnut tiedotusvälineille kertoa, mihin luuserimurhaaja tappoi itsensä. Mielestäni se on ihan turha tieto. Toimittaja sai sen kuitenkin selville ja oli varsin tyytyväinen itseensä. Jes, nyt tiedämme, missä suomen koulumurhaaja nro 1 nieli luodin. Jee!! Kartasta voit myös seurata murhaajan liikkeitä ja voit lukea myös hänen virheistään. Hanki itse enemmän lippaita ja ota helpommin syttyvää bensaa mukaan, jos haluat polttaa koulusi massamurhasi jälkeen. Ohjeet tarjosi Matti Apunen.
Älä kuitenkaan kuuntele heviä juttua lukiessasi, sillä susta saattaa tulla murhaaja!
(Now playing: Dimmu Borgir – The Insight and the Catharsis)
perjantai 9. marraskuuta 2007
Nyt sytytämme kynttilän
Jokelan tapahtumien tiimoilta maailmaa ovat jälleen kiertäneet tekstiviestiketjut. ”Sytytä kynttilä Jokelan uhreille ja lähetä viestiä eteenpäin” jne. Nämä ovat jo tuttuja meille. Uutena asiana on uutisoitu kutsuja Facebook-ryhmiin, jotka surevat uhreja. En perusta mistään näistä, en yhtään. Ne ovat nykyajan modifioituja kiertokirjeitä, jos multa kysytään.
Onhan tapahtumat järkyttäviä, ja ulkopuolistenkin saattaa olla tarpeen purkaa surua ja ahdistusta eri tavoin. Mutta väkisinkin tulee mieleen, että mitä entiset, nykyiset ja tulevat uhrit hyötyisivät enemmän jostain muusta kuin jostain ketjutekstarien naputtelusta. Eikö suremiseenkin ja asioiden käsittelyyn ole parempia tapoja?
Olenko kyyninen ja huono ihminen, kun en osaa surra kollektiivisesti? En mielestäni. Yksikään viimevuosien katastrofeista, joihin näitä viestejä on liitetty (tsunami, Konginkangas, Jokela jne jne) eivät ole minua tai lähimpiä tuttaviani onneksi henkilökohtaisesti koskettaneet.
Lähimpänä suurtragediaa olin itse tsunamin kohdalla. Olin matkalla koneeessa Bangkokista Suomeen aaltojen iskiessä rantaan. En kuitenkaan koe olleeni mitenkään vaarassa tai mitään. Tsunamin seurauksena sain lukuisia tekstiviestejä jopa Thaimaasta asti kotiin palattuani. Kuulin itse asiassa koko asiasta vasta ekasta viestistä. Ja täytyy sanoa, että se lämmitti kovin sydäntäni, kun moni ihminen oli voinnistani huolissaan. Lämmittää vieläkin.
Näin on useimpien suomalaisten kannalta. Vaikka ihmisiä näissä suurissa jutuissa kuolee monia ja montaa järkyttävät, ne onneksi omakohtaisesti koskettavat vain harvoja. Enemmän ihmisiä kuolee ”tavallisissa” onnettomuuksissa, itsemurhissa ja vastaavissa. Niitä ei vaan uutisoida näyttävästi. Silloin media ei ohjaa koko kansaa tukemaan uhrien perheitä. Eikä kukaan aloita tekstiviestiketjua, jos nuorimies ampuu aivonsa pellolle omassa vaatehuoneessaan… Silti omaisten suru ja tuen tarve on varmasti yhtä suuri.
En usko, että viestiketjujen aloittajilla monestikaan on henkilökohtaista suhdetta tapahtuneeseen. Ne, jotka surevat oikeasti, eivät ala näpytellä, luulen. Tässä kohden en ole enää varma, mutta tuntuu joskus siltä, että ihmiset jatkavat ketjuviestejä, koska mielestään ”ottavat kantaa”, ”vastustavat moista” ja ”auttavat minkä voivat”. En tiedä, ajattelevatko he näin, mutta luulen, että ainakin osa kyllä.
Mitä se oikeesti auttaa polttaa kynttilöitä ja näpyttää viestejä? Montako tulevaa uhria näillä toimin pelastetaan? Ja kuinka nopeasti tää juttu unohtuu? Onneksi kohta tulee uusi tragedia, johon voi hyödyntää vanhaa viestipohjaa.
Kynttilät eivät auta ketään, mutta viestit voisivat ehkä sittenkin. Unohda siis ketjuviestit ja lähetä kaverillesi henkilökohtainen tervehdys. Viesti, joka on tarkoitettu vain hänelle. Itse ainakin ilahdun moisesta.
Tuo voisi auttaa jo vähän. Ainakin se olisi mielestäni paljon parempi yritys kuin tämä nykyajan roska. Ei murhamies peru aikeitaan, jos joku kysyy, että mitä kuuluu, ei se valitettavasti niin helppoa ole. On se parempi yritys kuitenkin.
Onhan tapahtumat järkyttäviä, ja ulkopuolistenkin saattaa olla tarpeen purkaa surua ja ahdistusta eri tavoin. Mutta väkisinkin tulee mieleen, että mitä entiset, nykyiset ja tulevat uhrit hyötyisivät enemmän jostain muusta kuin jostain ketjutekstarien naputtelusta. Eikö suremiseenkin ja asioiden käsittelyyn ole parempia tapoja?
Olenko kyyninen ja huono ihminen, kun en osaa surra kollektiivisesti? En mielestäni. Yksikään viimevuosien katastrofeista, joihin näitä viestejä on liitetty (tsunami, Konginkangas, Jokela jne jne) eivät ole minua tai lähimpiä tuttaviani onneksi henkilökohtaisesti koskettaneet.
Lähimpänä suurtragediaa olin itse tsunamin kohdalla. Olin matkalla koneeessa Bangkokista Suomeen aaltojen iskiessä rantaan. En kuitenkaan koe olleeni mitenkään vaarassa tai mitään. Tsunamin seurauksena sain lukuisia tekstiviestejä jopa Thaimaasta asti kotiin palattuani. Kuulin itse asiassa koko asiasta vasta ekasta viestistä. Ja täytyy sanoa, että se lämmitti kovin sydäntäni, kun moni ihminen oli voinnistani huolissaan. Lämmittää vieläkin.
Näin on useimpien suomalaisten kannalta. Vaikka ihmisiä näissä suurissa jutuissa kuolee monia ja montaa järkyttävät, ne onneksi omakohtaisesti koskettavat vain harvoja. Enemmän ihmisiä kuolee ”tavallisissa” onnettomuuksissa, itsemurhissa ja vastaavissa. Niitä ei vaan uutisoida näyttävästi. Silloin media ei ohjaa koko kansaa tukemaan uhrien perheitä. Eikä kukaan aloita tekstiviestiketjua, jos nuorimies ampuu aivonsa pellolle omassa vaatehuoneessaan… Silti omaisten suru ja tuen tarve on varmasti yhtä suuri.
En usko, että viestiketjujen aloittajilla monestikaan on henkilökohtaista suhdetta tapahtuneeseen. Ne, jotka surevat oikeasti, eivät ala näpytellä, luulen. Tässä kohden en ole enää varma, mutta tuntuu joskus siltä, että ihmiset jatkavat ketjuviestejä, koska mielestään ”ottavat kantaa”, ”vastustavat moista” ja ”auttavat minkä voivat”. En tiedä, ajattelevatko he näin, mutta luulen, että ainakin osa kyllä.
Mitä se oikeesti auttaa polttaa kynttilöitä ja näpyttää viestejä? Montako tulevaa uhria näillä toimin pelastetaan? Ja kuinka nopeasti tää juttu unohtuu? Onneksi kohta tulee uusi tragedia, johon voi hyödyntää vanhaa viestipohjaa.
Kynttilät eivät auta ketään, mutta viestit voisivat ehkä sittenkin. Unohda siis ketjuviestit ja lähetä kaverillesi henkilökohtainen tervehdys. Viesti, joka on tarkoitettu vain hänelle. Itse ainakin ilahdun moisesta.
Tuo voisi auttaa jo vähän. Ainakin se olisi mielestäni paljon parempi yritys kuin tämä nykyajan roska. Ei murhamies peru aikeitaan, jos joku kysyy, että mitä kuuluu, ei se valitettavasti niin helppoa ole. On se parempi yritys kuitenkin.
torstai 8. marraskuuta 2007
Radiopäät yllätti
En ole koskaan ollut Radiohead-fani. Tiedän bändiltä ehkä vain yhden biisin. Kauan sitten ilmestyneen hitin High and Dry tai jotain.
Ilmeisesti bändi kuitenkin on viime aikoina ollut aika suosittu. Tai ainakin tarpeeksi suosittu, jotta bändin viimeisin temppu on kova. Radioheadhän julkaisi edellisen levynsä netissä vapaaehtoiseen hintaan. Eli siis levyn sai ladata ja siitä sai maksaa, jos jaksoi.
Tarkkoja tietoja levymyynnistä ei ole saatavilla. Saatavilla se on ollut nyt kuukauden. Se tiedetään, että 40 prossaa lataajista maksoi levystä ja keskimääräinen maksu oli kuusi dollaria. Radioheadin on arvioitu tienanneen levymyynnillä miljoonia, vaikka keskimääräinen maksu jää kauaksi levykauppojen (sähköisten ja materiaalisten) uutuushinnoista.
Uutisointi on ollut mielenkiintoista. Välillä on saanut lukea, että jopa 40 prosenttia kävijöistä on maksanut levystä, vaikka pakko ei ollut. Tänään Aamulehdessä oli otsikko ”Valtaosa jätti maksamatta Radioheadista” Mielestäni se on paljon, jos 40 prosenttia on maksanut edes jotain.
Luin jostain, että kaupassa myydystä albusta bändi saa noin euron. Riippuu tietysti paljon bändistä, mutta ihan uskottavan kuuloinen veikkaus. Nettilevityksestäkin tulee tietysti kuluja varsinkin suosituille bändeille, joiden sivuilla kävijää piisaa. Kokonaiskulut ovat kuitenkin varmasti jakelussa huomattavasti pienemmät, joten tienesteille on mahdollista päästä.
Levy-yhtiöiden tuntemuksia tempaukseen on usein kuvattu ”ristiriitaisiksi”. Voisin kuvitella, että ne ovat suomeksi sanottuna pelokkaita. Paitsi että Radioheadin nettijulkaisu on mielenkiintoinen tapa taistella piratismia vastaan, se voi olla myös toimivaa rahantekoa ohi multimegalevy-yhtiöiden. ”Don’t leave us dry”, voin kuulla pomojen veisaavan kuorossa.
Ilmeisesti bändi kuitenkin on viime aikoina ollut aika suosittu. Tai ainakin tarpeeksi suosittu, jotta bändin viimeisin temppu on kova. Radioheadhän julkaisi edellisen levynsä netissä vapaaehtoiseen hintaan. Eli siis levyn sai ladata ja siitä sai maksaa, jos jaksoi.
Tarkkoja tietoja levymyynnistä ei ole saatavilla. Saatavilla se on ollut nyt kuukauden. Se tiedetään, että 40 prossaa lataajista maksoi levystä ja keskimääräinen maksu oli kuusi dollaria. Radioheadin on arvioitu tienanneen levymyynnillä miljoonia, vaikka keskimääräinen maksu jää kauaksi levykauppojen (sähköisten ja materiaalisten) uutuushinnoista.
Uutisointi on ollut mielenkiintoista. Välillä on saanut lukea, että jopa 40 prosenttia kävijöistä on maksanut levystä, vaikka pakko ei ollut. Tänään Aamulehdessä oli otsikko ”Valtaosa jätti maksamatta Radioheadista” Mielestäni se on paljon, jos 40 prosenttia on maksanut edes jotain.
Luin jostain, että kaupassa myydystä albusta bändi saa noin euron. Riippuu tietysti paljon bändistä, mutta ihan uskottavan kuuloinen veikkaus. Nettilevityksestäkin tulee tietysti kuluja varsinkin suosituille bändeille, joiden sivuilla kävijää piisaa. Kokonaiskulut ovat kuitenkin varmasti jakelussa huomattavasti pienemmät, joten tienesteille on mahdollista päästä.
Levy-yhtiöiden tuntemuksia tempaukseen on usein kuvattu ”ristiriitaisiksi”. Voisin kuvitella, että ne ovat suomeksi sanottuna pelokkaita. Paitsi että Radioheadin nettijulkaisu on mielenkiintoinen tapa taistella piratismia vastaan, se voi olla myös toimivaa rahantekoa ohi multimegalevy-yhtiöiden. ”Don’t leave us dry”, voin kuulla pomojen veisaavan kuorossa.
keskiviikko 7. marraskuuta 2007
Horoskoopit tulevalle kuulle
Olen tutkinut tähtikarttoja marraskuun osalta. Kaikenlaista mielenkiintoista näkyi okulääreissä.
Hilleri (10.8.–14.10. Vain parilliset päivät)
Elämä: Alkava jakso lupaa hillereille toiminnantäyteisyyttä. Jupiter on konjuktiossa, joten vauhtia riittää. Pimenevää syksyä vastustaakseen hillerit paneutuvat työhön. Opiskelevat hillerit huomaavat kirjoitustehtävien valmistuvan ennätystahtia ja työelämässä olevat saavat kiitosta pomolta. Samalla kämppäkin pysyy siistinä. Kuun lopulla huomaat sosiaalisen elämäsi olevan surkea ja tulet surulliseksi. Nouseva Venus ja pikkujoulukausi kuitenkin pelastavat.
Seksi: Hillerit eivät ahertamiselta ehdi ajatella seksiä.
Hattivatti (Keskiviikot)
Elämä: Marsin rauhallinen kausi näkyy hattivateissa, he keskittyvät marraskuun alussa lähinnä television katseluun. Suosituimpia sarjoja ovat Pako, Lost ja 4D-dokumentit. Parisuhteessa elävät saattavat kuulla puolisoltaan vihjailuja laiskottelusta. WC:n siivoaminen auttaa tähän. Kuun lopulla Merkurius voimistuu ja unohdat puhelimesi kotiin ulos lähtiessäsi. Palattuasi huomaat yhden puhelun tulleen oudosta numerosta. Älä kuitenkaan huolehdi, se on vain Image-myyjä.
Seksi: Hattivatit eivät televisionkatselulta ehdi ajatella seksiä.
Ikea (Kaatuneiden muistopäivästä Eino Leinon päivään)
Elämä: Aurinkoa kohti syöksyvän Saturnuksen ansiosta sinkku-ikealle varsinkin kuun alku on täynnä romantiikkaa. Sydämen läpätystä on odotettavissa erityisesti toisten ikeoiden kanssa. Lopulliset tulokset ovat vielä epäselviä, mutta ainakin syvällisiä keskusteluita kahvikupin ääressä on luvassa. Myös pariskunnat keskustelevat syvällisiä. Ex-planeetta Pluton takia vastaeronneet joutuvat kiusallisiin tilanteisiin exiensä kanssa 27. päivä Sokoksella. Sano, että sinulla on tapaaminen ja poistu paikalta pikimmiten, muuten saatat joutua takaisin suhteeseen.
Seksi: Ikeat eivät syvällisiltä keskusteluilta tai exän pakoilulta ehdi ajatella seksiä.
Ei-tullattavaa (Loput)
Elämä: Ei-tullattavaat saattavat tuntea itsensä sairaaksi kuun alussa. Nuhaa ja pientä kurkkukipua pahempaa ei pitäisi olla kuitenkaan luvassa. Muuten tulossa ei ole suuria muutoksia rakkaus- tai rahaelämässä lukuun ottamatta 23.–25. päivän viikonloppua, jolloin revontulet ovat voimakkaimmillaan. Tuolloin kannattaa ehkä lähteä yöelämään. Aivan kuun lopulla näet kaupungilla Brad Pittin tai vähintään Simo Frangenin. Älä pyydä nimmaria, ei se anna.
Seksi: Sinkuilla mahdollisuus humalaiseen äheltämiseen, parisuhteissa perussettiä.
Hilleri (10.8.–14.10. Vain parilliset päivät)
Elämä: Alkava jakso lupaa hillereille toiminnantäyteisyyttä. Jupiter on konjuktiossa, joten vauhtia riittää. Pimenevää syksyä vastustaakseen hillerit paneutuvat työhön. Opiskelevat hillerit huomaavat kirjoitustehtävien valmistuvan ennätystahtia ja työelämässä olevat saavat kiitosta pomolta. Samalla kämppäkin pysyy siistinä. Kuun lopulla huomaat sosiaalisen elämäsi olevan surkea ja tulet surulliseksi. Nouseva Venus ja pikkujoulukausi kuitenkin pelastavat.
Seksi: Hillerit eivät ahertamiselta ehdi ajatella seksiä.
Hattivatti (Keskiviikot)
Elämä: Marsin rauhallinen kausi näkyy hattivateissa, he keskittyvät marraskuun alussa lähinnä television katseluun. Suosituimpia sarjoja ovat Pako, Lost ja 4D-dokumentit. Parisuhteessa elävät saattavat kuulla puolisoltaan vihjailuja laiskottelusta. WC:n siivoaminen auttaa tähän. Kuun lopulla Merkurius voimistuu ja unohdat puhelimesi kotiin ulos lähtiessäsi. Palattuasi huomaat yhden puhelun tulleen oudosta numerosta. Älä kuitenkaan huolehdi, se on vain Image-myyjä.
Seksi: Hattivatit eivät televisionkatselulta ehdi ajatella seksiä.
Ikea (Kaatuneiden muistopäivästä Eino Leinon päivään)
Elämä: Aurinkoa kohti syöksyvän Saturnuksen ansiosta sinkku-ikealle varsinkin kuun alku on täynnä romantiikkaa. Sydämen läpätystä on odotettavissa erityisesti toisten ikeoiden kanssa. Lopulliset tulokset ovat vielä epäselviä, mutta ainakin syvällisiä keskusteluita kahvikupin ääressä on luvassa. Myös pariskunnat keskustelevat syvällisiä. Ex-planeetta Pluton takia vastaeronneet joutuvat kiusallisiin tilanteisiin exiensä kanssa 27. päivä Sokoksella. Sano, että sinulla on tapaaminen ja poistu paikalta pikimmiten, muuten saatat joutua takaisin suhteeseen.
Seksi: Ikeat eivät syvällisiltä keskusteluilta tai exän pakoilulta ehdi ajatella seksiä.
Ei-tullattavaa (Loput)
Elämä: Ei-tullattavaat saattavat tuntea itsensä sairaaksi kuun alussa. Nuhaa ja pientä kurkkukipua pahempaa ei pitäisi olla kuitenkaan luvassa. Muuten tulossa ei ole suuria muutoksia rakkaus- tai rahaelämässä lukuun ottamatta 23.–25. päivän viikonloppua, jolloin revontulet ovat voimakkaimmillaan. Tuolloin kannattaa ehkä lähteä yöelämään. Aivan kuun lopulla näet kaupungilla Brad Pittin tai vähintään Simo Frangenin. Älä pyydä nimmaria, ei se anna.
Seksi: Sinkuilla mahdollisuus humalaiseen äheltämiseen, parisuhteissa perussettiä.
tiistai 6. marraskuuta 2007
Cheever-raportti
Tänään oli uutisissa juttua siitä, että EU:kin haluaa kohta tietää lentomatkustajien äitien tyttönimet yms. taustatiedot, jotta terrori-tyyppejä voidaan tarvittaessa hiostaa. Vilkaisin mielenkiinnosta Hesarin nettisivujen keskustelua. Jo ekassa viestissä mainittiin Orviksen 1984. Pitäis lukea se edelleen.
Mutta sananen Cheeveristä, jonka kanssa harjoitin jussikoivistomaista luentatapaa. Ihan hauska kyllä lukea kirjaa tietämättä siitä mitään. En tiennyt, mitä odottaa, ja sitä sieltä tulikin.
Kirjan nimi jo hämäsi minua. Oletin Falconerin tulleen suomennetuksi jotenkin, mutta kirjastosta kopatessani niteen huomasin samaa nimitystä käytetyn suomeksi kuin enkuksi. Se oli loogista, sillä Falconer oli kirjan tapahtumapaikkana olleen vankilan nimi.
Ennen kuin tiesin edes tätä, jouduin spekuloimaan kirjan kannen kuvaa. Siinä oli muistaakseni huumeruisku, jotain tabuja ja käsiraudat. Näistä aineksista voisi saada melkoisen keitoksen. Kirja oli tarina veljesmurhasta vankilaan joutuneesta miehestä ja hänen elämästään, jota välillä käsiteltiin takautumissa.
En oikein kirjailijan tyylille lämmennyt. Liian pitkiä kappaleita, jotka sisälsivät liikaa kikkailua. Kikkailu ei saa olla itsetarkoitus. Kirjan tarina, no sekään ei nyt mikään yltiöspesiaali ollut. Varmaankin ollut sisällöltään räväkkä aikoinaan, mutta nykyään huumeista, homoseksistä ja masturboinnista puhuminen ei oikein tunnu miltään. Melkein kuin lukisi Aamulehden Valo-liitettä.
Jälkikäteen, kun luin takakannen tiedot, niin ajattelin, että esittely antoi kirjasta todellista mielenkiintoisemman kuvan. Tuokin on oma hauskuutensa. Lukea takakansi viimeisenä ja miettiä, miten se vastaa lukukokemusta. Kirja oli siis kai vähänniinku Pietarin kaupunki. Ihan jees, mutta on niitä paljon parempiakin. Sopi siis matkan teemaan ainakin.
Lopuksi hieman Zen Cafea.
Mutta sananen Cheeveristä, jonka kanssa harjoitin jussikoivistomaista luentatapaa. Ihan hauska kyllä lukea kirjaa tietämättä siitä mitään. En tiennyt, mitä odottaa, ja sitä sieltä tulikin.
Kirjan nimi jo hämäsi minua. Oletin Falconerin tulleen suomennetuksi jotenkin, mutta kirjastosta kopatessani niteen huomasin samaa nimitystä käytetyn suomeksi kuin enkuksi. Se oli loogista, sillä Falconer oli kirjan tapahtumapaikkana olleen vankilan nimi.
Ennen kuin tiesin edes tätä, jouduin spekuloimaan kirjan kannen kuvaa. Siinä oli muistaakseni huumeruisku, jotain tabuja ja käsiraudat. Näistä aineksista voisi saada melkoisen keitoksen. Kirja oli tarina veljesmurhasta vankilaan joutuneesta miehestä ja hänen elämästään, jota välillä käsiteltiin takautumissa.
En oikein kirjailijan tyylille lämmennyt. Liian pitkiä kappaleita, jotka sisälsivät liikaa kikkailua. Kikkailu ei saa olla itsetarkoitus. Kirjan tarina, no sekään ei nyt mikään yltiöspesiaali ollut. Varmaankin ollut sisällöltään räväkkä aikoinaan, mutta nykyään huumeista, homoseksistä ja masturboinnista puhuminen ei oikein tunnu miltään. Melkein kuin lukisi Aamulehden Valo-liitettä.
Jälkikäteen, kun luin takakannen tiedot, niin ajattelin, että esittely antoi kirjasta todellista mielenkiintoisemman kuvan. Tuokin on oma hauskuutensa. Lukea takakansi viimeisenä ja miettiä, miten se vastaa lukukokemusta. Kirja oli siis kai vähänniinku Pietarin kaupunki. Ihan jees, mutta on niitä paljon parempiakin. Sopi siis matkan teemaan ainakin.
Lopuksi hieman Zen Cafea.
lauantai 3. marraskuuta 2007
Kaukorakkaudesta
Tällä kertaa sananen tunteista. Ja osaltaan jatkumoa harrastamaani viinajeesusteluun. En ole kenenkään yläpuolella ja se selviää kyllä seuraavasta.
Ihmiset ovat kysyneet minulta, minkälaista on, kun vaimo on vieraassa maassa. Perseestähän se on. Löysin puhelimeni lähetetyt viestit -osasta (en edes tiennyt moisesta) jotain jännää. Viestit kertovat karua kertomaansa kaukorakkauden raastavuudesta. Ne on lähetetty Hannalle eräänä yönä melko pian hänen lähtemisensä jälkeen. Olin tuolloin Helsingissä Northerin keikalla.
Viesteistä ilmenee myös asia, joka mielestäni on parisuhteen toimimisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Viestit seuraavassa.
9.9.07 Klo 01.44:
"Meillas:hmia. oli aikai... Hyylife... atmgaptgnjdaw pjdawgmjda pntma pngma0jmjmagm oli ihan kivaa..."
9.9.07 klo 01.54 (Tämä meni Hannan Suomen numeroon, eli taisi jäädä saamatta):
"E.. Opit jo.ec ja loadi koke llae johda ja"
9.9.07 klo 02.01:
Gtqg m.Jtp jmgda # t.J65.Old o1"
9.9.07 klo 02.51:
"Ym:t poimia. Gil:l.et bit simon.no ja.do. :monac....:academo:n."
Tällaista on siis kaukorakkaus. Ja mitä tämä kertoo parisuhteen toimisesta? No, mielestäni parisuhteen kannalta kommunikaatio on ensiarvoisen tärkeää. Asioista pitää puhua. Eikä se aina ole niin tärkeää, mitä sanoo, kunhan asia ja tunteet tulevat ilmi.
Ihmiset ovat kysyneet minulta, minkälaista on, kun vaimo on vieraassa maassa. Perseestähän se on. Löysin puhelimeni lähetetyt viestit -osasta (en edes tiennyt moisesta) jotain jännää. Viestit kertovat karua kertomaansa kaukorakkauden raastavuudesta. Ne on lähetetty Hannalle eräänä yönä melko pian hänen lähtemisensä jälkeen. Olin tuolloin Helsingissä Northerin keikalla.
Viesteistä ilmenee myös asia, joka mielestäni on parisuhteen toimimisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Viestit seuraavassa.
9.9.07 Klo 01.44:
"Meillas:hmia. oli aikai... Hyylife... atmgaptgnjdaw pjdawgmjda pntma pngma0jmjmagm oli ihan kivaa..."
9.9.07 klo 01.54 (Tämä meni Hannan Suomen numeroon, eli taisi jäädä saamatta):
"E.. Opit jo.ec ja loadi koke llae johda ja"
9.9.07 klo 02.01:
Gtqg m.Jtp jmgda # t.J65.Old o1"
9.9.07 klo 02.51:
"Ym:t poimia. Gil:l.et bit simon.no ja.do. :monac....:academo:n."
Tällaista on siis kaukorakkaus. Ja mitä tämä kertoo parisuhteen toimisesta? No, mielestäni parisuhteen kannalta kommunikaatio on ensiarvoisen tärkeää. Asioista pitää puhua. Eikä se aina ole niin tärkeää, mitä sanoo, kunhan asia ja tunteet tulevat ilmi.
perjantai 2. marraskuuta 2007
Taidanpa jäädä kotiin makaamaan.
Kun tuossa viikko sitten olin Pietarissa, näin jotain, mitä onneksi ole aiemmin muistaakseni nähnyt. Ruumiin keskellä jalkakäytävää. Nevskillä makasi muovilla peitetty ihminen, kassi ja toinen kenkä viereen asetettuna. Tuskin voi olla muuta kuin kuollut ihminen, ja Nevskin tuntien lienee jäänyt auton alle. Pietarin metrosta puolestani kuulin, että sitä ei suositella tummaihoisille (joita näkee kaupungissa käsittämättömän vähän) tai selvästi aasialaisperäisille ihmisille. Saattaa tulla kärhämää, pahimmillaan lähtee henki.
Omalta kohdaltani ainoa kontakti metrossa paikallisiin tuli, kun rinkan kanssa nysvätessäni meinasin kompuroida kerran ja joku paikallinen auttoi minua pysymään pystyssä. Suurkaupungin metrot ovat kuitenkin vähän arveluttavia pienelle pojalle, enkä ulkomaalaisena mieluusti myöhään Pietarin metrossa yksin istuisi.
Kotiin palattuani olo turvallisempi jo pelkästään siksi, että ympyrät ovat tuttuja. Tämän päiväisessä Hesarissa oli kuitenkin juttu, joka muistutti, että eipä taida asiat olla sen paremmin täälläkään. Kirveen heiluttelusta muistui mieleen Helsingin metrossa sattunut tappo. Kaikki varmasti muistavat, mitä naispyöräilijälle tapahtui Itsenäisyydenkadulla taannoin. Alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että sitä saa olla tyytyväinen jo siitä, että kaupunkikierrokselta selviää hengissä kotiin. Ei kiva, ei todellakaan. Oikeasti pelottava ajatus, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa kelle tahansa.
Taidan pelata varman päälle ja erakoitua asuntooni. Vaikka ei täälläkään taida turvassa olla. Puukottaa joko vaimo tai kaverit...
Omalta kohdaltani ainoa kontakti metrossa paikallisiin tuli, kun rinkan kanssa nysvätessäni meinasin kompuroida kerran ja joku paikallinen auttoi minua pysymään pystyssä. Suurkaupungin metrot ovat kuitenkin vähän arveluttavia pienelle pojalle, enkä ulkomaalaisena mieluusti myöhään Pietarin metrossa yksin istuisi.
Kotiin palattuani olo turvallisempi jo pelkästään siksi, että ympyrät ovat tuttuja. Tämän päiväisessä Hesarissa oli kuitenkin juttu, joka muistutti, että eipä taida asiat olla sen paremmin täälläkään. Kirveen heiluttelusta muistui mieleen Helsingin metrossa sattunut tappo. Kaikki varmasti muistavat, mitä naispyöräilijälle tapahtui Itsenäisyydenkadulla taannoin. Alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että sitä saa olla tyytyväinen jo siitä, että kaupunkikierrokselta selviää hengissä kotiin. Ei kiva, ei todellakaan. Oikeasti pelottava ajatus, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa kelle tahansa.
Taidan pelata varman päälle ja erakoitua asuntooni. Vaikka ei täälläkään taida turvassa olla. Puukottaa joko vaimo tai kaverit...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
